sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Häätö Rossenthinista




Artikkeli julkaistu 18.3.2006, ”Pommersche Zeitung” (suomennettuna Pommerin lehti) –sanomalehdessä. Lehti ilmestyy Lyypekissä. Lehtileike oli ostamani kirjan ”Die deutschen Vertriebenen” (Saksalaiset pakolaiset) välissä. Kirja käsittelee 12-14  miljoonan saksalaisen ja saksalaissyntyisen asukkaan kohtelua Neuvostoliiton valloittamilla alueilla ja pakoa noilta alueilta sodan jälkeen. Saksalaiset olivat asuttaneet noita seutuja jo noin kuuudensadan vuoden ajan. 
 
  
 



 Saksa 1937

Pommeri on historiallinen ja maantieteellinen alue Keski-Euroopassa. Se käsittää Saksan koillisen ja Puolan luoteisen osan, eli Oder-joen suistoa ympäröivän Itämeren etelärannikon. Pommeri sijaitsee Itämeren Pommerinlahden rannoilla ja Oderinhaffin (eli Stettininhaffin tai Szczecininhaffin) ympärillä.

Rossenthinin kyllä ennen sotia


Kylän valloituksesta alkoi naisiin ja tyttöihin kohdistunut vaino

4. maaliskuuta 1945, sunnuntaina, aamulla kello 5, tulivat venäläiset meidän kyläämme Rossenthiniin.  He olivat tulleet kuuden kilometrin päähän Kolbergistä ja asettautuivat asemiin kylään ja pelloille. Edellisenä iltana meille ilmoitettiin, että meidän pitäisi laittaa vaunut valmiiksi lähtöön. Meidän tilallamme olin minä neljän tyttäreni, joista nuorin oli 11, sekä nuoren venäläisen kanssa, joka oli meille ohjattu työntekijäksi. Hän oli rauhallinen, hiljainen poika, josta kovasti pidimme ja joka halusi paeta kanssamme.

Mieheni oli kutsuttu vielä kansanrynnäkköön. (Volkssturm, kirjaimellisesti kansanrynnäkkö, oli natsi-Saksan viimeisinä kuukausinaan nostama kansallinen puolisotilaallinen organisaatio, eräänlaiset kodinturvajoukot. Se oli suurimman osan henkilöstöresursseistaan loppuun kuluttaneen Saksan viimeinen hätäkeino toisen maailmansodan lopussa, vihollisen tunkeutuessa Saksaan sekä idästä että lännestä.) Olimme pakanneet yöllä emmekä olleet nukkuneet lainkaan. Kun kuulimme kadulla vaimeaa huutoa, luulimme meidän sotilaiden olevan asialla. Mutta heti kohta iskettiin ovet ja ikkunat säpäleiksi. Koko sisustus rikottiin päivän kuluessa ja vuoteet silvottiin auki. Me pakenimme ulos naapuriin, mutta yhdessä heidän kanssaan meidän oli asetuttava seinän viereen ja me luulimme viimeisen hetkemme koittaneen. Meidät kuitenkin vain tutkittiin, ja kuulimme yhä uudelleen sanan ”uuri”. Kaikkialla näimme konepistooleja, jotka osoittivat meitä kohti.  Äkkiä alkoi sekava ampuminen, kylä peittyi sumuun ja yllämme lensi koneita, jotka pudottivat pommeja kylän lähelle. Samana iltana alkoi tyttöjen ja naisten ajojahti. Villisti huitova tataari repi yhden tytön, joka oli vielä lapsi, luokseen. Tyttö yritti pitää äidistään kiinni. Kirkuvista avunhuudoista eikä kuolemaa pelkäävistä silmistä välitetty mitään.

Yksi äiti, joka piti kiinni molemmista nuorimmista tyttäristään ja yritti paeta venäläisen otetta, ammuttiin kaikkien nähden. Vanhinta sisaruksista pahoinpideltiin niin, että hän kuoli vammoihinsa myöhemmin hirvittävän tuskallisesti. Koko hänen kehonsa oli täynnä ruhjeita. Hän ei ollut ainoa, joka kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Puolalaiset sotilaat tekivät samaa mitä venäläisetkin. Nuoret puolalaiset olivat kärkyttäjiä, he istuivat hevosten selässä, heillä oli pitkät ruoskat kädessä ja he ajoivat tyttöjä peltojen yli venäläisten leiriin. Pyysin yhtä puolalaista sotilasta, joka haukkui meitä saksan kielellä, ampumaan meidät kaikki, jotta kaikki tämä päättyisi. Eiväthän tällaista meille tekevät olleet ollenkaan edes ihmisiä.

Ammuntaa kesti aina 18. maaliskuuta asti. Koko aikana emme voineet riisua vaatteitamme emmekä saaneet hetkenkään rauhaa, jotta olisimme voineet edes vähän levätä. Kun Kolberg menetettiin, kylässä tuli hiljaista, mutta venäläiset tulivat silti isoina joukkoina takaisin. Me olimme laittaneet vaunut valmiiksi ja kun oli vaarallista, siitä kulki viesti. Mutta miltä kylä nyt näytti? Meidän taloon ei voinut mennä, hirveä haju. Lattialla oli ulosteita ja likaa, me menimme piiloon heinävintille.

Ulkona lojui kuolleita loppuun ajettuja eläinraatoja ja hevoskärryjen hevosia, jotka eivät olleet jaksaneet enempää. Kaduilla ja ojissa makasi kuolleita sotilaita, lapsia ja vanha metsänhoitaja univormussaan. Kadulla kaatuneita ajopelejä, jotka panssarit olivat särkeneet käyttökelvottomiksi. Kylämme asukkaat olivat kaivaneet hautoja kuolleille. Meidän oli lähdettävä kylästä, meidän sotavangeillemme järjestettiin leiri. Venäläiset perustivat päämajoja, sinne ajettiin myös kotieläimet. Meidän piti tehdä siellä työtä, korjasimme myös viljan ja puimme vuorokauden ympäri. Ruokaa oli niukasti. Vähäsen leipää, silloin tällöin tapettiin sairas eläin. Puhkesi lavantauti, paljon ihmisiä kuoli.

Yhä lisää puolalaisia tuli kyläämme. Syyskuussa joka puolelle oli naulattu julisteita, että meidän on lähdettävä maasta. Belgardissa koottiin junia, jotka tulivat Scheuneen asti. Monet olivatkin jo menossa sinne. Yksi tuttu tuli takaisin ja sanoi meille, ettemme menisi Belgardiin. Puolalaiset pitivät siellä kauheaa majaansa. Ihmiset pakotettiin karjavaunuihin ja junat seisoivat jossain maastossa päiväkausia. Jos he tulivat levottomuksi, heidän päälleen heitettiin valkoista jauhetta, ja he alkoivat käyttäytyä järjettömästi. Minä en ollut tuollaisessa mukana, mutta kuulin sitä muutamalta kylämme asukkaalta, jotka olivat olleet noissa vaunuissa.

Emme sitten menneet lokakuun alussa Belgardiin, vaan Kolbergin satamaan ja odotimme siellä tilaisuutta päästä pois. Siellä oli vähemmän puolalaisia, mutta sitäkin enemmän venäläisiä. Vihdoin, marraskuun lopulla meitä onnisti. Swinemündiläinen kalastaja, joka palveli venäläisiä ajopelillään satamassa, otti meidät mukaansa. Satamassa meillä oli vielä useita vaikeita viikkoja, sinne oli tullut yhä enemmän väkeä, jotka kaikki halusivat pois, ja kun illalla tuli pimeää, kuului joka puolella huutoa. Siellä myös ammuskeltiin ja monet kuolivat. Venäläiset ryöstelivät. Swinemündestä päästiin Wolgastin ja Stralsundin kautta Berliiniin.

Oli vaikea ymmärtää, miten maailma siellä voi olla niin rauhallinen. Voimme käydä yöksi pitkäksemme, joskaan ei ollut olkia eikä peittoja eikä lämmintä ateriaa. Kun pakolaisjunamme saapui aamulla viideltä Berliinin asemalle, taas kerran venäläiset ottivat meidät vastaan. Jos heistä joku piti jotain kädessään, hän pääsi siitä nopeasti eroon. Joulukuun puoliväli oli jo ohi, joulu tulossa.  Uuden vuoden puolelle olimme vielä Berliinissä leirissä, armeijan seppäoppipojan tiloissa, ilman ikkunoita mutta jossa tyhjät sängyt, ja oli lämmintä ruokaa, joskin vain vesilientä ja pala kuivaa leipää.

Tammikuussa tulimme sairaina perille Hannoveriin. Hyvä hoiva, jota saimme tosin vain yhden päivän, oli meille liikaa. Hannoveriin emme voineet jäädä, joten menimme maalle sukulaisten luo.

Nöyryydellä ja kiitollisuudella muistelen vieläkin uskomatonta pelastumistamme ja samalla muistelen hiljaisella ikävällä menetettyä kotiamme.

Erna Stein, s. Steinkrauß †

Lähettänyt Irene Greschik-Stein, kirjoittajan tytär. Teksti oli kirjoitettu vain muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen. 

 Berliinissä sairaalassa hoidetaan nälkiintynyttä naista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti