sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ostin sormuksen.


 

Suomalainen urakoitsija oli tehnyt myrskyn jälkeen töitä  Ranskassa saksalaiselle puufirmalle.  Oli jotain mennyt pieleen, liian lyhyttä puuta toimeksiantajan mielestä, tekijän mielestä ohjeiden mukaan, mutta mahdollisesti ohjeet olivat olleet puutteelliset. Kuten niin usein kahden huonosti kieltä taitavan tehdessä sopimusta. Suomalainen pyysi minua avuksi, tulkikseen saksalaisen firman toimitiloihin. Käytiin asiat läpi, mikäs siinä. Sovin ajan saksalaisen kanssa neuvotteluun heidän toimitiloissaan Baijerissa.

Sitten suomalainen toimeksiantajani yllättäen ilmoitti, ettei tulekaan, voisinhan hoitaa asian yksinkin. Säikähdin tosin, mutta lupasin tehdä niin.

Sovittuna aamuna ajoin Baijeriin. Siellä minua odotti firman johtaja, osastopäällikkö, molemmat työnjohtajat ja firman juristi. Huh. Sanoin, että toimeksiantaja antoi minulle valtuudet neuvotella, mutta että olen vain pelkkä sihteeri. Sanoivat, että en ole, en olisi muuten yksin paikalla. Mutta silti ilmoittivat ykskantaan, että lähdetään kotiin, ei tästä mitään tule. Minä olin päättänyt voittaa ja väitin, että tuleepas, ja aloin puhua. Väännettiin siinä pari tuntia tiukin ottein.

Ja tulihan siitä. Myös juristi kuunteli kiltisti ja teki sitten sopimuspaperit. Ihan kaikkea suomalainen ei muistaakseni saanut, mutta isoimman osan kuitenkin. Osastonjohtaja kutsui minut sitten lounaalle, ja sanoi, ettei ollut ikinä nähnyt vastaavaa, he kaikki olivat näes etukäteen olleet aivan varmoja, ettei siitä mitään tule eikä sopua synny.

Ajoin Nürnbergin kautta kotiin. Nürnbergissä jossain laitakaupungilla pysähdyin, menin ensimmäiseen vastaan tulleeseen liikkeeseen, joka sattui olemaan osto- ja myyntiliike, ja ostin itselleni timanttisormuksen. Se sormus sitten kulki mukanani sormessani monet vuodet muistuttamassa minua siitä, että vaikeastakin voi selvitä voittajana. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti