lauantai 18. toukokuuta 2013

Vaeltelemassa Alpeilla


Vuoristokokenut Sveitsissä asuva ystäväni sanoi, että lähdepä hänen ja parin hänen kaverinsa kanssa pienelle viikonvaihteen vaellusretketkelle Alpeille. Patikoidaan pari päivää ja ollaan jossain korkealla yötä. Hetihän minä lähdin, varsinkin kun sain kuulla, että valitaan aloittelijalle sopiva ”helppo” reitti. Lienee ollut kesäkuu - ainakin oli varhainen kesä.

Ystäväni tarkisti mukaan ottamani tavarat tarkasti. Sanoi, että on tärkeää, ettei makuupussi paina mitään, että mukaan ottamani tavarat ovat tarpeellisia – sillä useimmat patikoijat ottavat mukaan aivan epäoleellista sälää. Minulla oli oikeat vehkeet, näin sanoi. Antoi lisäksi minulle parit patikointiin tehdyt jalkalaastarit, kaiken varalta, vaikka patikkakenkäni ovatkin erinomaiset – no, sen olin jo aiemminkin todennut. En ihan ensimmäistä kertaa ylhäällä Alpeilla ollut.

Alpeilla riittää reittiä. Autolla ylös parkkipaikalle ja sieltä jalan matkaan. Kuntoni on nollissa, tiedän sen. Silti menomatka sujui mainiosti.  Siis minun mielestäni. Matkaseurani oli sitä paitsi kohtelias ja ymmärtäväinen. En tiedä kuinka monta kilometriä edettiin, mutta illaksi päästiin ihan ylös aivan upean vihreän tasanteen reunalle ja pystytettiin teltta sinne, avattiin eväät ja nautittiin sekä ruuasta, seurasta, illasta että näköalasta. 


Aamu valkeni kirkkaana, kuten sillä korkealla vuorilla on tapana – pilvethän matelevat siellä alhaalla silloin kun matelevat. Aamukahvin jälkeen taas liikenteeseen. Mutta ah, miten raskailta kengät toisena päivänä tuntuivatkaan. Pienen vuoristojärven vesi oli kristallinkirkasta, siellä oli hyvä hampaita pestä. Järven kierrettyämme totesimme, että reitin kakkospuolisko on vielä lumen peitossa, olimmehan jotakuinkin korkealla.

Miten siitä eteenpäin? Ei kun kiipeämään jyrkkää lumista vuorenrinnettä ylös. Ei kun matkaan, vaikka miten hirvitti - olinhan nähnyt lumivyöryjäkin. Sillä minuutilla päätin, että jos olen tähän asti elämässäni selvinnyt, selviän tästäkin. Nousu tuntui ylivoimaiselta. Tien näyttäjä lähti kiipeämään edellä, minä perässä, loppu väki minun jälkeen, jotta en olisi jäänyt jälkeen enkä loukannut itseäni, jos putoaisin. 

http://img.oastatic.com/img/671/335/fit/3290548/das-mitterkarjoch-wird-nach-oben-hin-recht-steil-hier-sind-oftmals-steigeisen-noetig-die-seilversicherung-ist-meist-unter-dem-schnee.jpg

Vaan sinne me ylös päästiin. Totesin, että ihminen on aika metka olento – jos se haluaa, se onnistuu. Siinä vaiheessa olin vain naattikuitti. Mutta eteenpäin vain – enhän voinut vuorille jäädä. Vauhtini hidastui hidastumistaan, mutta seurueeni ei sanonut poikkipuolista sanaa, vaan odotteli aina tarpeen tullen. Mentiin rinnettä alas ja rinnettä ylös. Huh, tämä muka helppo reitti!

Päivä alkoi kallistua iltaan. Taivaalla jyrähteli ja sitten alkoi sataa. Eikä satanutkaan pikkumitalla, vaan kaatamalla. Äkkiä pikkuisista puroista tuli jokia. Niin leveitä jokia, etten päässyt yli. Ihan kuin olisi yrittänyt Kitkajoen yli Kuusamossa. En pelännyt kastumista, olinhan siihen mennessä jo läpimärkä patikkakenkien sisuksia myöten. Kun matkakumppanini totesivat, että en tule perässä, heistä yksi lähti etsimään, totesi että raukkaparka hytisen onnettomana vuolaiden virtojen keskellä, ja niin tuli ja kantoi selkäreppuna pahimman yli. Vielä muutama mutka ja – siellä seisoi autoni ja vajan vieressä penkillä istui ystäväni. Oli silminnähden iloinen, että olin päässyt perille. Ei yhtään moittinut, eikä ole siitä sanallakaan myöhemminkään maininnut. Totesipa vain: ”Tämä ei tainnut olla sinun juttu.”


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti