Onko saksalaisilla huumorintajua?

„Emme vastaa naulakkoon jätetyistä vaatteista“ on lause, joka ylipäänsä on naurattanut minua eniten. Mieheni (joka on suomalainen) taas ei naura sille lainkaan. Hänelle paras juttu on ollut tämä: Ville käskettiin hakemaan toisesta huoneesta housut, ja Ville ujosteli. Häntä neuvottiin menemään sisään vain muina miehinä. Aikansa ujosteltuaan Ville meni ja sanoi: ”Päivää, minä olen Otto.”

Savon Sanomat julkaisi jutun tutkimuksesta, jossa arvioitiin, minkämaalaiset ovat vähiten huumorintajuisia. Nettisivu Badoo oli tehnyt 30.000 viidentoista eri kansallisuutta edustavan ihmisen keskuudessa kyselyn, mikä maa on vitsikkäin. Sen kilvan voittivat ehdottomasti amerikkalaiset, seuraavina Espanja, Italia, Brasilia, Ranska ja Meksiko. Suomalaiset eivät olleet mukana kyselyssä, eivät kysyttyinä eivätkä ovatko huumorintajuisia. Saksa oli kyselyn vähiten hauska maa.

Mark Twain oli väittänyt, että saksalainen vitsi ei ole naurun asia. Tämä huomautus johtunee siitä, että saksalaiset Amerikkaan tulokkaat olivat erityisen ahkeria ja tunnollisia, ja näitä ominaisuuksiahan ei tunnetusti liitetä huumorintajuun.

Englanninkielinen huumori perustuu suurelta osalta siihen, että vitsin huippu laitetaan lauseen loppuun. Saksan kieli tekee tämän lähes mahdottomaksi. Siitä johtuen saksankielinen huumori usein pohjautuukin eleisiin ja ilmeisiin.

Keihäänheittäjä Seppo Rädyn lausahduksen ”Saksa on paska maa” voi vallan rauhassa jättää omaan arvoonsa. Harmittihan häntä toki, kun ei voittanutkaan, ja Saksahan siihen oli syynä. Ainahan syynä on joku muu kuin itse. No, Rädyn muutkaan lausahdukset eivät juuri hänelle kunniaa tuota, saati sitten, että kukaan suomalainen olisi niistä ylpeä.

Saksalainen ei kuulemma osaa nauraa itselleen. Juuri tällä itselleen nauramisella saksalainen Britanniassa menestynyt koomikko Henning Wehn huomauttaa: ”Saksalaiset nauravat vasta sitten, kun työt on tehty. Britit nauravat sen sijaan, että tekisivät työtä.” Saksalaisen erottaa britistä se, että vitsikkyys ja nokkelat huomautukset eivät kuulu jokapäiväiseen työelämään. Työaikana tehdään työtä. Vitsit katsotaan televisiosta. Niitä se sitten tarjoileekin yllin kyllin. ;-)

Stand-up-komiiikka on Saksassa kutakuinkin nuori ilmiö. Suomalaisesta stand upista puolet on humalassa örveltämisen ihailua ja nauramista sille. Saksalaiset eivät suostuisi moista kuuntelemaan, he yksinkertaisesti marssisivat tilaisuudesta ulos – sillä on todella paha häpeä esiintyä humalassa julkisuudessa.

Saksalainen huumori on erilaista, vähemmän ironista, hitaampaa, mutta myös lämpimämpää, sydämellisempää ja vähemmän julmaa. Vain Wilhelm Buschin Max ja Mortiz olivat julmia…

Seuraava teksti on Laura Nordströmin 2010 tekemästä tutkimuksesta ”Suomalaisen ja saksalaisen yrityskulttuurin kohtaaminen yhteisyrityksessä".

”Yleisesti katsoen maailmassa on Lewisin mielestä kaksi kansaa, jotka välttelevät vitsejä ja muita huumorin muotoja liikeneuvotteluiden aikana; saksalaiset ja japanilaiset. (....) Tätä tukee myös se, että kansainvälisissä vertailututkimuksissa on käynyt ilmi, että saksalaisten huumorintaju on koettu vähäiseksi. Lisäksi useissa saksalaista liike-elämää käsittelevissä oppaissa kerrotaan saksalaisen neuvotteluilmapiirin olevan asiallinen, eikä vitsejä tulisi kertoa. (....) Myös Marx toteaa, että saksalaisen liikekulttuurin olevan hieman tosikkomainen ja vakava ja kehottaa jättämään vitsit kertomatta (....). Suomalaiset ja saksalaiset ovat huumorin suhteen osittain samanlaisen uskotontaustansa vuoksi samoilla linjoilla, sillä Mikluha on sitä mieltä, että suomalaisten luterilainen perintö vaikuttaa siihen, että työasiat ovat suomalaisille vakavia asioita, eikä silloin puhuta joutavia (....). Suomalaisessa liike-elämässä ei silti ole tabuja huumorin alueella, kuten eräissä muissa kulttuureissa (....). Eräässä tutkimuksessa (....), jossa kartoitettiin liike-elämään liittyvää huumoria, Saksa sijoittui aivan ”harvoin – joskus – usein” -asteikolla vasempaan laitaan (harvoin) ja Suomi likelle keskikohtaa (joskus). Vaikka saksalaisuus monissa tutkimuksissa todetaan liike-elämän osalta huumorittomaksi kulttuuriksi, liike-elämän ulkopuolella Saksassa kuitenkin viljellään huumoria yhtä yleisesti kuin missä tahansa muualla.”

Jos ette muuta saksalaista huumoria ikinä ole kuulleet – senhän tehokkaasti rajoittaa suomalaisten varsin vaatimaton saksan taito – niin katsokaa TV-koomikko Hape Kerkelingin parodia suomen kielestä.

Goethe-Institut kirjoittaa: ”Kerkeling on pidellyt ja pitelee yhä lempeän humoristisesti peiliä saksalaisten kasvojen edessä ja saa maan nauramaan omille ennakkoluuloilleen tai vaikkapa sille kiihkolle, jolla täällä ihaillaan muiden maiden kuninkaallisia. Mutta se, että hän ei niin tehdessään nolaa ketään, nostaa hänet Saksan viihdyttäjien kärkikaartiin.”

Karnevaaliaikaiset tapahtumat ja tilaisuudet ovatkin sitten kokonaan erikseen. Huumori on täysin paikallista. Muistan Frankfurtin aikaisen naistenpiirin naistenillat: paikalliset nauroivat ensin, selostivat sitten jutut meille muualta tulleille ja sitten me nauroimme… kaikki naurettiin kahteen kertaan. Aivan kuten nyt maahanmuuttajaryhmilleni: ensin kerron vitsin, sitten seuraa kulmakarvojen kieputtelua ja sitten pienen tauon jälkeen se naurunhöräkkä. Kieli kun on täynnä kommervenkkejä sille, joka niitä ymmärtää.

Minä henkilökohtaisesti pidän erittäin paljon Bastian Schlickin kielivitseistä. Kieli kun on täynnä sellaisia, myös saksa. Sitä rataa, että naulakkoon jätetyistä vaatteista ei vastata. Zwiebelfisch-kolumnia (sipulikala) julkaistaan Spiegelin nettilehdessä.

Laitan tähän kuuluisan turkkilaisjutun. Saksantaitoisille. Turkkilaiset kun ovat Saksan suurin mamu-ryhmä ja puhuvat – sanotaan- saksaa takellellen. Aldi taas on Saksan suurin laatikkokauppaketju. Turkkilainen siis haluaa ostoksille Aldiin ja kysyy tietä. ”Wo geht es hier nach Aldi?” hän kysyy. Vastauksena tulee, ettei sanota ”nach Aldi” vaan ”zu Aldi”, johon turkkilainen: ”Was, Aldi schon zu?”

Facebook-sivustolta lainaan seuraavia kommentteja.

”Saksassa on erityisen hauskaa, kun tiedustelee suomalaiselta elintasopakolaiselta saksaksi vointia ja vastauksena tulee aina: "koskettelen itseäni" (ich fühle mich).”

”Miinakenttä uuden tuttavuuden kanssa on laaja. Vastaaja kuvittelee sanovansa, että on kuuma (Mir ist heiss), mutta sanookin olevansa kiihottava/kiimassa (Ich bin heiss). ”

”Ja koska Baijerissa on oikeastikin liian kuuma, uhoamme tietenkin muuttavamme pois: "Ich werde ausziehen", mutta sanommekin vahingossa: "Ich werde mich ausziehen", aion riisuuntua.”

Niin, ja eihän Roman Schatzin jutut oikeasti naurata ketään?? Lue vaikkapa ”Suomesta, rakkaudella”.

Loriot'sta olen kirjoittajutkin jo aiemmin.

Xing-bisnesportaalin Suomi-ryhmässä, jonka toisena ylläpitäjänä  toimin aikoinaan, keskusteltiin mm. siitä, kumman maan asukit ovat huumorintajuisia/-empia, saksalaiset vai suomalaiset. Saksalaiset olivat sitä mieltä, että suomalaisilla ei ole huumorintajua, suomalaiset taas sitä mieltä että saksalaisilla ei ole huumorintajua... esimerkkejä tuli pilvin pimein. Mene sitten ja ymmärrä...

Jotkut rakastavat Suomea, jotkut Saksaa. Huumori on aina kieli- ja kulttuurisidonnaista. Eikä toinen välttämättä kulttuuria kummemmin tuntematta näe toisen vitsissä mitään vitsiä. Suomi on rähmällään Amerikkaan, kuten useimmat muutkin Euroopan maat. Ei siis ihme, että kaikki mikä tulee Amerikasta on "hienoa", eikä mietitä onko se oikeasti sitä vaiko ei.

Kulttuurin tunteminen vie aikansa. Siihen ei valitettavasti riitä suomalaisen matkailu Saksassa eikä surullisenkuuluisa ”olen ollut paljon tekemisissä saksalaisten kanssa”. Asuin Saksassa 34 vuotta ja uskon ymmärtäväni saksaa melkoisesti, tulkkinakin kun toimin siellä… Eikä tylsää ollut yhtään.