maanantai 30. elokuuta 2010

Tunnustan...

Käviköhän tässä hyvin vai huonosti, vai peräti oikein huonosti!

Sain tunnustuksen. Se tuntuu mukavalta! Semminkin, kun tiedän ja tunnen tunnustuksen antajan oikeudenmukaisena, korrektina ja vieraanvaraisena ystävänäni. Itse luen mielelläni hänen blogiaan.



Tunnustus on samalla kiertopalkinto ja sen mukana tuli haaste: Seitsemän ominaisuutta itsestä pitää nimetä.

Tulipa vaikea tehtävä. Kertoa saa niin paljon kuin uskaltaa ja hyväksi näkee.
Menköön siis syteen tai minne hyvänsä…

1) Olen pohjaton optimisti. En mahda sille mitään, että löydän jokaisesta asiasta ja ihmisestä jotain hyvää. Tämä ominaisuus tuottaa paljon pettymyksiä, koska ihmisethän eivät pääsääntöisesti ajattele mitään muuta kuin itseään, eivätkä lainkaan ole hyviä, ainakaan liike-elämässä, ja näin ollen yleensä unohtavat hyväntekijänsä ja sponsorinsa. Ja sitten kaadun ja petyn ja kuinka ollakaan, aloitan taas alusta, ja löydän siitäkin asiasta jotain hyvää. Kysynkin nyt, pitäisikö kovettaa itsensä ja yrittää elää oman luontonsa vastaisesti?

Oppikouluni 50-vuotisjuhlilla joitakin vuosia sitten tapasin siellä entisiä koulukavereita ja opettajia. Kaikki sanoivat yhteen ääneen saman asian: että olin ollut luokan ilopilleri. Itse en siitä mitään tiennyt enkä ollut sellaista ikinä ajatellut.

Viimeisin pettymys oli Lempiälän kylätoimikunnan kielteinen vastaus, kun pyysimme puoltoa hankkeellemme. Tarjosimme toimitiloja kylätoiminnoille ja avustusta rahoitusten löytämisessä sekä kaikenlaista uutta toimintaa ja mahdollisuuksia. Emme saaneet puoltoa – kylä ei siis tarvitse toimintaa. Mitähän siellä pelätään?

2) En juokse muotien mukana. En yleensäkään tee mitään, mitä ”pitäisi”. Tämän inhottavan ominaisuuden olen opettanut myös lapsilleni. Poikani huokasi, kun aikoinaan ostin sinisen television: ”Äiti etkö ikinä voi tehdä sitä mitä muutkin tekevät?” Ja toinen lapsistani kiukutteli kerran: ”Äiti, anna kerrankin valmis malli, sano kerrankin mitä pitää tehdä, äläkä aina laita itse miettimään mitä tehdä!” Mutta koska ei ole olemassa mitään valmiita malleja, niin ihan itse pitää miettiä mitä kulloinkin tekee. Totta kai on kokemuksia ja neuvoja, se on eri asia, ei pyörää sentään kannata joka kerran uudestaan keksiä.

En syö margariinia enkä minkäänlaisia ruuan lisäaineita, enkä varsinkaan kevyt-sitä ja kevyt-tätä, en käytä kauneusvoiteita, en pukeudu muodin mukaan, en katso televisiota, en juopottele enkä viihdy kapakoissa, enkä tarvitse luksusta oikein mihinkään. En tarvitse jokavuotista Mallorcan-matkaa enkä varsinkaan rannoilla löhöilyä enkä rusketusta näyttääkseni kenellekään, että olen ollut ”lomalla”.

3) Olen patalaiska. En viitsi tehdä samoja asioita kahteen kertaan. Teen asiat ja laiskottelen sitten. Tätä olen aika paljon opettanut toisillekin.
Siivoan kun siltä tuntuu. Siksi kirjoituspöytäni on yleensä melko siisti ja asiakirjat saman tien mapeissa. Kotieläimeni nimi sen sijaan voisi olla vaikkapa Pölykissa…

Syynä lienee tämä luterilainen moraalimme: pitää olla tehokas. Jos ei ole, ei ole mistään kotoisin eikä minkään arvoinen. Nuorempana häpesin sitä, että joku saattoi löytää minut vaikkapa päiväunilta tai lukemasta. Yritin olla tehokas, ja varmaan olinkin, kun kaiken koulutyön sivussa hoidin karjan ja taloudenkin pienestä asti.

Liittyen edelliseen: patalaiskana en tykkää mökkeilystä. Suomalainen mökki on mielestäni työleiri, en tarvitse sellaista. En tuppaudu sukulaisten mökeille kutsumatta. Minusta auvoa on asua omassa kodissa, joka on kauniilla paikalla… eikä käyttää puolta jokaisesta viikonvaihteesta tavaroiden ja eväiden pakkaamiseen ja purkamiseen. En välitä käydä uimassa, joten senkään takia en mökkiä tarvitse. Varsinkaan en tarvitse mökkiä näyttääkseni muille, miten varakas olen.

4) Inhoan ruuanlaittoa. Se asia ei ole parantunut ajan kanssa, kuten anoppi opettaa yritti. Koska Saksassa ei ole kouluruokailua eikä einesruokia, kaikki oli alusta asti väännettävä ihan itse. 26 vuotta tätä yhtä ja samaa tuhertamista omalle perheelle ja seitsemän vuotta myös päivähoitolapsille joka ikinen päivä kouluttaa kyllä. Kun lisäksi pitää kestittää vastuullisena milloin minkäkin maalaisia ”hienoja” vieraita, virallisia delegaatioita ja sen sellaisia, niin oppiihan sitä siinä kaikenlaista hyödyllistä ruuanlaitosta ja taloudenhoidosta… Mutta jos valita voin, en laita missään keittiössä rikkaa ristiin. Mitä nyt tiskannut olen. En totisesti puutu kenenkään keittiöpuuhiin, jos ei nimenomaan pyydetä ja senkin vain ohjeen mukaan.

Siitäkin huolimatta arvostan maukasta ruokaa. Maukkainta ikinä se on ollut ystäväni Kirstin laittamana, silloin aikoinaan, kun hän teki ruuan luonnonmukaisesti alusta asti. En ollenkaan tykkää esimerkiksi ABC:n tai ylipäänsä suomalaisten seisovien pöytien aina samalta maistuvasta sapuskasta. Herkullisuudesta ei siinä ole hajuakaan. Miten kokonainen kansakunta voi tähän tyytyä?

5) Olen aina nauttinut matkustamisesta. Se ei tarkoita kalliita ulkomaanmatkoja, vaan uusien elämyksien löytämistä. Niitä on kaikkialla. Sitä varten ei itse asiassa tarvitse lähteä omaa pihaa… no jaa, kotipaikkaansa kauemmaksi… Ulkomaita olen tosin nähnyt ja paljonkin, reppu selässä ja kentille ja satamiin ja asemille mennen olen kysellyt miten pääsee minnekin, etsinyt perillä yösijat ja nähtävyydet, tavannut ihania ihmisiä, saanut keskustella heidän kanssaan ja oppinut ymmärtämään, että jokainen ihminen on arvokas. Kielitaito on iso apu, rahaa ei niinkään paljoa tarvita.

6) Minusta on kivaa opetella ja oppia uusia asioita. Ammattini myötä pääsen näkemään kaikenlaisia paikkoja, jonne suuri yleisö ei yleensä pääse. Ehkä se ei heitä suuremmin kiinnostakaan… Paljon on vielä näkemättä ja kokematta. Mutta onneksi on kirjallisuus, ystäväni kirjat.

Sellainen toive minulla vielä on, ettei ikinä tarvitsisi tehdä kirjallisia liike-alan käännöksiä. Vaikeaa se ei millään muotoa ole, mutta äärettömän tylsää. Haluaisin vain puhua... ja kirjoittaa vain omia tekstejä.

7) Rakastan musiikkia. Tiedän että input-output-systeemini eivät ole oikeassa järjestyksessä. En tiedä nimistä ja laulajista yhtään mitään. Se on kuten taiteenkin kanssa: joku kolahtaa ja joku ei, riippumatta siitä onko tekijä minkä niminen tai minkä arvoinen tai miten kuuluisa. Nautin laulamisesta syvästi, mutta muut ihmiset eivät välttämättä nauti siitä että laulan… en tiedä. En oikein jaksa kuunnella karaokea; koska minulla on tarkka nuottikorva, niin tekee useimmiten vain kipeää. Musiikin saralla on repertuaarini varsin laaja; ainoa mistä en lainkaan pidä on romantisoitu saksalainen kansanmusiikki. Alkuperäinen on erikseen. Millä perusteella joku pitää klassista musiikkia iskelmämusiikin vastakohtana? Me emme tiedä miltä kuulosti, kun Bach soitti! Jotkut hevin lajit tuottavat minulle enemmän tuskaa kuin nautintoa. Musiikissa kuten taiteessakin pitää olla sitä ”ytyä”; en osaa sanoin määritellä mitä se on. Pitää olla sielu, ei matkia vallassa olevia tendenssejä. Sielu voi olla melodia tai sanoitus. Sanoitus ei tietenkään ole musiikkia ollenkaan, vaan sanoja, joilla on sielu.

Klassisessa musiikissa on yleensä sitä ytyä, muutenhan se ei olisi klassista.
Useimmat ihmiset kuuntelevat radiota aamusta iltaan taustalla ja ilmoittavat sitten olevansa musiikin suhteen kaikkiruokaisia. Minusta se tarkoittaa korkeintaan, että ei arvosta musiikkia. Se mitä arvostan ei ikinä voi olla sivuseikka!

Tämän tunnustuksen ehtoihin kuuluu, että se pitäisi lähettää edelleen seitsemälle bloggaajalle, jotka tahoillaan tunnustaisivat omat juttunsa. Pieni ongelma tulee nyt siitä, että useimmat niistä, joille tunnustuksen antaisin, ovat saksan- ja englanninkielisiä, ja toisaalta vain asiapitoisia - näitä yksityisiä luen suhteessa kovin vähän.

Suomesta totta kai "Suomalaista elämää", "http://kirlah-selko.blogspot.com - yksi kauneimpia sivustoja, mitä tiedän.

Ja sitten räsänen: www.rasanen.de . Siinä se, suomen kielellä, ja sekin vain osaksi ;-)

Arvi Perttu kirjoittaa mielenkiintoisia asioita: http://arviperttu.vuodatus.net

Tämä kotosuomi ottaa joskus päähän niin että päätä särkee.
Mm. nämä puuttuvat asioihin:
http://www.taneliheikka.com/
http://keronen.blogspot.com/
...vaikka kaikesta en olekaan samaa mieltä, niin hyvät ihmiset, ottakaan kantaa asioihin! Muodostakaa mielipiteitä!

Paras tuntemani suomalainen markkinointisivu on tämä:
http://gurumarkkinointi.fi/jari-parantainen/

Kiitos lakristirousku http://lakritsirousku.blogspot.com !

perjantai 27. elokuuta 2010

Minä itse. Muut hevon kuuseen.

Ko mie tulin takasii tänne Etelä-Karjalaa asumaa, ni mie olin ko vierasmaalaine. Ol paljo asjoi joist mie en tietänt mittää. Mut a vot ko mie rupesin haastamaa tätä meijä murretta, ni näähä sano et siehä oot meikäläisii.

Kieli avaa ovia. Suomessakin.

Siitäkin huolimatta kaikki tuntemani Suomeen muuttaneet kokevat samaa syrjintää. Kyräillään ja katsotaan, mikä tuo on oikein olevinaan. Eniten minuun sattui se, että oma poikani ei täällä jaksanut. Suomalainen, suomea puhuva, sujuvakäytöksinen, hauskannäköinen, mutta muualta tänne tullut. Toiset nuoret vain käänsivät selkänsä. Kavereita kyllä tuli, mutta he ovat muita ulkomaalaisia, ja näillä ulkomaalaisilla samat kokemukset.

Mutta eipä ole juuri helppoa muuallakaan, omista oikeuksistaan ulkomailla pitää tapella.
Tuttavani oli Suomessa työvoimatoimistossa vammaisten neuvoja ja hänet lomautettiin. Sattui hyvään saumaan, kun mies lähti Saksaan töihin, niinpä hän lähti mukaan ja myös työttömyysrahan voi siis saada toisessa EU-maassa samalla tavalla kuin Suomessakin. Hän siis meni paikalliseen työvoimatoimistoon siirtämään anomuksensa sinne. Hän puhuu erinomaista englantia, mutta ei saksaa lainkaan. Paikallisessa työvoimatoimistossa vastaanottovirkailija kieltäytyi puhumasta hänen kanssaan englantia.

Tässä vaiheessa hän soitti minulle ja pyysi tulkiksi. Vastaanotossa kysyin, miksi hänelle ei vastattu englanniksi. Virkailija sanoi, ettei hän saa puhua englantia! Varmistin asian esimieheltä. Kyllä, näin on! Tuttavani sanoi, että Suomessa työvoimatoimistoon ei pääse töihin jos ei osaa englantia…

No, menimme sitten täyttämään papereita. Kaikissa EU-maissahan lomakkeet ovat samat ja hänhän tasan tarkkaan tiesi, mitä pitää tehdä. Vaan virkailija rupesi väittelemään meidän kanssamme, ettei näitä papereita näin täytetä, suostui sitten kuitenkin kysymään neuvoa pääpaikasta Münchenistä.

Parin päivän kuluttua tulimme siis uudelleen samaiseen toimistoon. Siellä virkailija oli ihan hiljaa, sillä paperit piti täyttää juuri kuten tuttavani oli ne täyttänyt…

Sitten perhe sai pysyvän asunnon naapurikaupungista, joten sama rumba alkoi uudelleen. Tällä kertaa ja viisastuneena otin suoraan uudesta työvoimatoimistosta ajan. Tulimme paikalle kahdestaan kahdeksalta aamulla. Emme kuitenkaan päässet sisään, virkailijalla oli toinen asiakas. Kun virkailija tunnin kuluttua vapautui, laitoin hänet seinää vasten ja kysyin sujuvalla saksan kielellä, miksi hän ei ollut ottanut meitä vastaan sovittuun aikaan. Hän ensinnäkin hämmästyi sujuvaa kielitaitoani ja alkoi änkyttää, että eihän ulkomaalaiset ikinä tule siihen aikaan kuin on sovittu, joten hän ajatteli että… Jossa vaiheessa minä ilmoitin asiasta hänen esimiehelleen. Miten nopeasti sen jälkeen meitä palveltiinkaan…!

Minä kävin myöhemmin omassa kunnanvirastossani hakemassa jotain paperia, ja siellä virkailija alkoi moittia minua ulkomaalaisuudetani ja toivotteli minut hevon kuuseen, siihen maahan mistä olin tullutkin. ”Jos ulkomaalaisia ei olisi, Saksa olisi vauras valtio”… Uskokaa tai älkää, siinä vaiheessa minä menetin malttini. Saksa on vauras muun muassa juuri näiden maahanmuuttajien ansiosta. Aivan kuten Suomikin! Jos Suomessa ei olisi ollut ulkomaalaisia, ei olisi teollisuutta ollenkaan. Ei ole olemassa mitään absoluuttista määrää ihmisiä, jokainen tarvitsee kaikki palvelut, josta syntyy työpaikkoja ja sitä kautta vaurautta…

Vallan eri asia on sitten sopeutuminen siihen uuteen maahan, minne on muuttanut. En puutu tässä maahanmuuton syihin, koska niitä on hyvin moninaisia. Vähintä mitä pitää mielestäni tehdä on opetella maan kieli ja tavat, onpa maa mikä hyvänsä. Aivan kuten mielestäni pitää opetella puolison kieli, onpa kieli mikä hyvänsä. Se ei tarkoita, että minun pitäisi hylätä oman kulttuurini perinteet, mutta minun tulee hyväksyä asuinmaani kulttuuri. On toki asioita joita minä en hyväksy missään olosuhteissa; näihin kuuluu naisen sukuelinten silpominen tai lapsiavioliitot. Sellaisia asioita ei kuitenkaan luetella Koraanissa, vaan ne ovat ihmisten keksimiä, samalla tavalla kuin keskiajalla keskusteltiin kirkolliskokouksessa siitä, onko naisella sielu, ja päätettiin ettei naisesta ole mihinkään, josta syystä nainen ei sitten saa toimia tietyissä asemissa yhä tänäänkään. Asuinmaan kulttuurin tunteminen ja hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita hyssyttelyä, vaan epäkohdista pitää voida huomauttaa ja tehdä muutoksia parempaan suuntaan, odottamatta muiden sen tekevän.

Täällä Suomessa keskustelu maahanmuutosta on mennyt vallan hakoteille. Maahanmuuttajien määrä Suomessa on edelleenkin häviävän pieni. Vaan heti kun joku on erilainen, hän on kaikkien hampaissa. Gettoutuminen usein johtuu siitä, että ei tiedetä mitä pitäisi tehdä, ulkomaalaisella ei itsestään selvänä saata olla mitään käsitystä vallitsevista tavoista ja käytännöistä. Häntä syytellään kaikenlaisista virheistä, joita hän ei itse tiedä tekevänsä. Populismi tässä kohdin on mielestäni syytä unohtaa ja tunneperäiset kuohahdukset saattaa oikeisiin uomiinsa. Suomessa on yhä vallitsevan saarimentaliteetin eli vallitsevien asenteiden takia hyvin vaikeaa ulkomaalaisen löytää työtä. Siitä ei pidä syyttää ulkomaalaisia, vaan katsoa joskus myös itseensä.

Saksalaisille ovat kouluttamattomat ulkomaalaiset iso ongelma. Se johtuu suurimmalta osalta puuttuvasta tai puolinaisesta kielitaidosta. Tässä kohdin Suomen pitää näyttää heille esimerkkiä. Valtion virallinen politiikka on kielen merkityksen ymmärtänyt, yksityiset ihmiset eivät. Samoin tiedetään, että juuri äidin koulutus on se, minkä perusteella lapset kouluttautuvat – ei isän! Koti on siis se, mistä on lähdettävä.

Saksa ja Ranska olivat sodassa keskenään, asenteet ovat edelleenkin monin paikoin kyräileviä. Saksalaiset eivät pääsääntöisesti osaa mitään vieraita kieliä, kuin eivät myöskään ranskalaiset, saati sitten saksalaiset ranskaa tai päinvastoin. Sama tilanne siis kuin Suomen ja Venäjän kohdalla, tällä rajalla asuminen ei juurikaan poikkea Saksan ja Ranskan – eikä edes Saksan ja Sveitsin rajalla asumisesta. Poikani opettaja Saksassa järjesti ranskan kielen opetusta peruskoulutasolla, ja useiden päivien vierailuja ranskalaisiin perheisiin. Hän perusteli sitä sillä, että on aivan eri asia katsella turistina kolmiulotteisesti maisemia kuin elää ja asua kansan kanssa. Hän kutsui toimintaansa ruohonjuuritason kansainvälisyydeksi.

Me ryhdymme kouluttamaan venäläisiä, opettamaan heille kädestä pitäen, miten muut kulttuurit eroavat heidän kulttuuristaan, mitä pitää tehdä jotta toiminnat onnistuisivat Venäjän ulkopuolella – emme tosin perheissä vaan liike-elämän tasolla. Asenteet ovat niin kauan vihamielisiä, kuin ei tunneta eikä tiedetä millaisista ihmisistä on kyse. On aika vaikeaa sotia sellaista ihmistä vastaan, joka on ystävä…

torstai 26. elokuuta 2010

Paperia. Piirroksia. Leikkauksia. Ajankulua...

En malta taaskaan olla näyttämättä lukemaani. Näihin turhiin juttuihin saa mukavasti kulumaan paljon aikaa. Ihmisellä on kummallinen taipumus tehdä ensin sitä mikä on mukavaa. Sitä nimitetään tavallisesti laiskotteluksi. Joskus vapaa-ajaksi. Käännöstyö nimittäin saa kiltisti odottaa, vaikka se ei ole vaikea ja sillä on kiire...

Tämän blogin tekijä on amerikkalainen piirtäjä Christoph Niemann, joka tekee pitemmän lentomatkan. Ja mitä kaikkea matkalla tapahtuukaan...
Katsokaa itse! (Klikkaamalla kahdesti saa kuvan isommaksi.)
http://niemann.blogs.nytimes.com/



























Ja sitten se toinen. Eikö olekin fantastista!
http://www.printblogger.de/paper-art
Tekijät: Peter Callesen, Richard Sweeney, Jen Stark, Wataru Itou.



























tiistai 24. elokuuta 2010

Siisteydestä. Suomalaiset huoltoasemien kahvilat.

Siisteydestä suomalaisilla huoltoasemilla olen puhunut suu vaahdossa, mutta kukaan ei kuuntele. Liekö syynä se, että henkilökunta ei välitä, omistaja ei välitä, henkilökunta on liian kallista (ay-liike kuunnelkoon tässä, osuiko omaan nilkkaan), vai yleisö ei välitä, koska ei ole vaihtoehtoja? Oletko ikinä nähnyt siistiä huoltoaseman kahvilan pöytää? Siistiä huoltoaseman vessaa?

Jos sellaisen näen, kiitän siitä aina erikseen. Minä liikun paljon Suomessa. Moniko on kiitosta saanut?

Millä perusteella me suomalaiset arvostelemme venäläisiä vessoja likaisiksi? Olemmeko me täysin sokeita, vai mistä on kyse?

Ilmeisesti Suomesta puuttuu kokonaan kahvilakulttuuri. Viehättäviä kahviloita Suomessa toki on, harvassa, mutta on; miksi huoltoasemien kahvilat sataprosenttisesti ovat suttuisia, ahtaita, pimeitä? Suomessa pestään paniikinomaisesti käsiä jokaisella sairaalan sisäänkäynnillä, mutta miksi minun aina pitää istua pöytään, joka on täynnä pullanmuruja?

Kuljinpa muutaman Lappeenrannasta Joensuuhun ja kävin muutamankin kerran itäsuomalaisessa huoltoaseman kahvilassa. Kahvi vaihteeksi normaalia. Vessasta puuttui lamppu, oli siis pilkkopimeää. Huomautin tästä, ja tyttö lupasi vaihtaa lampun. Samassa kahvilassa pari kuukautta myöhemmin oli samaisessa vessassa yhtä pimeää. Huomautin, että olin huomauttanut asiasta aiemminkin, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Tyttö kohautti olkapäitään ja sanoi, että oli ilmoittanut asiasta. Sitten kävin samaisessa kahvilassa muutamaa kuukautta myöhemmin. Samaisessa vessassa ei edelleenkään ollut valoja. Huomautin, asiasta, sain kipakan vastauksen mutta lamppu vaihdettiin heti.

Tämäkö on asiakaspalvelua?

Muistan hyvin Karlsruhen liikennelaitoksen teknisen päällikön kommentin siisteydestä. Hän sanoi, että kun ensimmäinenkin naarmu tai piirros tai lovi ilmenee mihin hyvänsä raitiovaunuun, se siistitään ja korjataan heti, sillä epäsiisteys tuottaa heti lisää epäsiisteyttä. Sillä hetkellä tosin täysin toimintakelpoisen vaunun poistaminen liikenteestä maksaa, mutta maksaa monin verroin enemmän jättää se siistimättä.

Yksi kipakka huomautus vielä kahvista. ABC:n asemilla on kahviloissa ainakin tilaa hengittää, pää ei osu kattoon kun astuu sisään, kuten muilla ketjuilla. Vaan miksi kahvi on niin määrättömän pahanmakuista? Sen saman valituksen kahvin mausta kuulen lähes päivittäin milloin keneltäkin ja kysyn, miksi ette sitten valita. Vastaus on aina sama: ”Ei Suomessa voi valittaa, kun kuitenkaan ei tapahdu mitään”. Samainen valitus kuuluu myös ruuan yksitoikkoisuudesta, ja kuitenkin ja yhä edelleenkin jokaisessa noutopöydässä on ruoka samanlaista. Vai oletteko oikeasti sitä mieltä, että Sokos-hotellien ravintoloiden ja Rossojen salaattipöytää kannattaa edes katsoa?

Näinkö pitkälle on menty? Kuka päättää huoltoaseman, kahvilan, ravintolan tasosta, jos ei juuri asiakas? Kuka omistajalle tuo toimeentulon, jos ei juuri asiakas? Jos kerran ay-liike ja kartellit yhdessä ovat saaneet aikaan sen, että Suomi on kallis maa, niin samalla periaatteella voisimme me asiakkaat vaatia myös siisteyttä, ja ruualle ja kahville makua.

Viihtyisyydestä en vielä sanonut mitään. Missä se kuuluisa suomalainen design? Tuokaa näytille!

Voi meitä narutettuja hölmöjä, kyyristelijöitä.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Rouva Hänni menee sairaalaan



Allaolevan tekstin lähde: http://www.escribo.ch/blog/2010/07/28/frau-hanni-geht-ins-spital/, 28.7.2010

Huomautan, että en ole millään muotoa lääkärinvastainen; siltikin allaoleva antaa ajattelemisen aihetta.



Rouva Hänni leikataan.

Joka blogiani lukee, tuntee rouva Hännin. Hän on symbolisesti sellainen ihminen, joka tuntee itsensä kotoisaksi uhrin roolissa ja vahvistaa jatkuvasti oloaan siinä roolissa. Ei tämä ketään tiettyä ihmistä tarkoita: rouva Hänni asuu sisäisesti meissä kaikissa, enemmän tai vähemmän.

No niin, rouva Hänni menee sairaalaan, koska lääkärit ovat sanoneet hänelle, että hänellä on pahimman luokan reuma, ja vain tekonivel voisi auttaa pääsemään eroon kivuista ja kaikesta siitä mitä reuma tuo tullessaan. Ja koska lääkärin sana on rouva Hännille laki (varsinkin asiantuntijan, lue ortopedin sana, sillä heidänhän tällaiset asiat pitää tietää), niin rouva Hänni menee vapaaehtoisesti leikkaukseen.

Jacques Martel kirjoittaa kirjassaan „Le Grand dictionnaire des malaises et maladies“ reumasta näin: Jos kärsin reumasta, se on kuin vain vahvistaisin jäykkiä asenteitani, käytöstäni ja ajatusmallejani. Tämä sairaus on yhteydessä henkiseen kovettumiseen käskyvaltaa kohtaan, jäsenistä puuttuu ”lämpö” (….) Kyse on liiallisesta tarpeesta saattaa teot päätökseen ilman minkäänlaista lepotaukoa tai vastiketta (…), kyse on mielikuvasta, että on kestettävä epämiellyttävä ihminen tai tilanne, tai jostain vahvasta ja syrjäytetystä reaktiosta jotain auktoriteettia kohtaan.

Jotkut tuttavani ja sukulaiseni pitävät minua hulluna, mutta olen aivan varma siitä, että jokaisen sairauden takana on sielun sairaus. Kaiken se mistä ruumiimme ja sielumme kärsii, olemme itse aiheuttaneet, joskaan emme tietoisesti. Sairaudet ovat sanansaattajia. Ne antavat meille tietoa siitä, mikä elämässämme ei ole kohdallaan. Voimme kuunnella viestin ja poistaa sen ja jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin. Jokainen voi itse valita, mitä oppii sairauksistaan.

Jos tekee sairaudelleen systemaattisen perhekonstellaation
http://www.awarenesstherapy.net/perhekonstellaatio.html
näkee, että eivät sairaudet halua meille mitään pahaa. Ne haluavat näyttää meille jotain. Me joita sairaus koskee, näemme sairauden vihamiehenämme. Sotainen sanankäyttö, kuten on esimerkiksi käytössä syöpäsairauksissa, näyttää sen varsin selvästi: syöpää vastaan taistellaan, se voitetaan – tai se voittaa meidät. Voisi melkein sanoa, että ruumis on meidän vihollisemme. Mutta se on osa meitä. Miksi ruumiimme kääntyisi meitä vastaan?

Yhä uudelleen näen, että eivät ihmiset koe omaa ruumistaan osana omaa itseään. Ruumis on yksi asia, ihminen toinen. Ja jos ruumis ei tee mitä haluamme, se viedään lääkärille, ja lääkäri laittakoon sen kuntoon. Sen lääkäri tietenkin tekee, antaa lääkkeitä, tekee leikkauksia ja ties mitä terapiaa. Sanoma yksinkertaisesti jätetään huomiotta, ja ihminen voi edelleen tehdä asioita joihin hänellä ei ole mitään osaa, voi katsoa poispäin vaikka pitäisi katsoa kohti ja toivoo, että ihmisen ruumis, jonka ihminen kerta kaikkiaan vaan tarvitsee, toimisi uskollisesti. Seuraavaan kertaan asti.

Kummallista: me kaikki haluamme itse päättää asioistamme. Me suutumme pikkuasioista, protestoimme jokaista päätöstä vastaan jota emme itse ole tehneet – mutta kun on kyse terveydestämme, olemme täysin riippuvaisia. Me hyväksymme kaiken mitä lääkärit sanovat. Ihan kuin se ei koskisi meitä itseämme ollenkaan. Luulemme, että lääkäri tuntee oman ruumiimme paremmin kuin me itse. Ihan kuin ruumis olisi kone, ja lääkäri mekaanikko. Ei ihme, että sairaskulut kasvavat.

perjantai 20. elokuuta 2010

Kasperle. Nukketeatteria saksalaisittain

Kansanteatteria. Menneinä vuosisatoina nukketeatterit kiertelivät kaupungista toiseen. Tunnetuimpia teaterinukkeja Euroopassa on Kasper ystävineen ja sukulaisineen. Nukketeatterin tehtävä oli naurattaa ja hauskuuttaa ja toisaalta muistuttaa epäkohdista, auttaa ymmärtämään oikeamielisyyttä. Monet tarinat siis ovat opettavaisia. Menneinä aikoina Kasper-teatterin tehtävä oli myös arvostella päivän politiikkaa ja tuoda esille poliittisia epäkohtia. Sitä samaa hoitavat Saksassa nykyisin erilaiset karnevaalitapahtumat. Joillakin näytelmillä on uskonnollinen teema. Kasper-teatterin näytelmät ovat kuitenkin edelleenkin perin teräviä.

Kasperle-nuket ovat käsinukkeja, käsi laitetaan nuken sisään. Näyttämöksi riittää vallan hyvin korkea levy, jonka takana esiintyjät istuvat. Yksikin esittäjä riittää, hänellähän on kaksi kättä, mutta kaksi esittäjää on toki parempi.



Kasper, tai kotoisammin diminutiivissa, hellittelymuodossa Kasperle on nukketeatterin päähenkilö. Hänellä on punainen koukkunenä, punainen hiippalakki tupsuineen ja meidän Kasperlella oli pitkät jalat, jotka roikkuivat näyttämön reunan ulkopuolella. Hän on vähän yksinkertainen ja kuitenkin samalla nokkela, ja saattaa itsensä kaikenlaisiin vaikeuksiin.

Näytelmissä esiintyvät aina samat henkilöt.
Hyvää näytelmissä edustavat Kasperin lisäksi hänen paras ystävä Seppel, täysjärkinen eteläsaksalainen maalaispoika; sitten Gretel, maalaistyttö, joka edustaa järjen ääntä; isoäiti, hieno vanha ystävällinen nainen, jolla aina mukanaan kudin; hyvä haltija.
Järjestystä, virkavaltaa ja valtiota edustavat poliisi; prinsessa, johon Kasperle säännöllisesti rakastuu; kuningas, hyvä ja oikeamielinen.



Pahaa esittävät noita, taikuri, paholainen, rosvo ja krokotiili – siis lohikäärme. Eli lohikäärmeen vara :-)



Tarpeen tullen sitten muitakin nukkeja, vaikkapa kummitus, prinssi, hiiri ja sitä rataa.

Jokainen näytelmä alkaa samalla tavalla. Kasperle ilmestyy ja laulaa tullessaan ”traitraitrallallaa” ja kysyy sitten joka kerran samat kysymykset. Ensin: ”Ovatko kaikki jo paikalla?” Johon yleisö tietenkin vastaa kyllä. Sitten Kasperle kysyy: ”Ovatko nekin paikalla jotka eivät ole paikalla?” Johon yleisö vastaa… no, mitä sattuu. Ja sitten näytelmä alkaa.

Rekvisiittaa tarvitaan varsin vähän. Puulusikka, pieni pannu, laatikoita, kolikoita, kankaita. Ääniä vaikkapa soittokellosta (minä ostin pirisevän kellon), tai pillistä, tai huuliharpusta, tai kun ukkonen jyrisee, etenkin kun paholainen ilmestyy, niin sehän tehdään kopisuttamalla uunipeltiä.



Sitä nukketeatterin yleisöä en ole vielä nähnyt, joka ei olisi ollut täysillä mukana, yhtä lailla lapset kuin aikuisetkin. Yleisön odotetaankin osallistuvan kysymällä heiltä kaikenlaisia kysymyksiä ja lupia toimintaan. Sisällöltään näytelmät ovat hyvin jännittäviä. Ja paha saa aina palkkansa.



Ex-anoppi ja appi olivat käteviä käsistään. Anoppi neuloi ja ompeli meille nuket, appi teki näyttämön ja anoppi maalasi siihen kuvia. Rekvisiitta siis oli. Mitä välineillä? Minä ulkomaalaisena päätin ryhtyä esittämään Kasperle-teatteria ensin kotona, ja kun sana levisi, esitin monenmonta näytelmää erilaisissa lasten tilaisuuksissa ja eri kesäjuhlilla yhdessä tuttujeni Sandran ja Marijken kanssa. Yllä oleva kuva jostain lastentarhassa vetämästäni esityksestä.



Yllättynyt olin ainoastaan siitä, että toiset, nimittäin ne syntyperäiset saksalaiset eivät ikinä esittäneet mitään. Toinen kumppanini, Marijke, on nimittäin myös ulkomaalainen – hollantilainen.

Mutta hauskaa oli aina. Yllä oleva kuva jostain lastenkutsuilta meillä kotona, kuvassa Sandra oikealla takarivissä, ja hänen molemmat lapsensa istuvat lattialla. Meillä oli ”avoimien ovien talo”, usein paljon lapsia talossa, lasteni kaverit ja naapurien lapset. Kuvat vuodelta 1996.

Tässä alla malliesimerkki näytelmästä. Tarinoita on tuhansia; eniten esitimme krokotiilin hammassärkyä ja miten on hyvä harjata hampaita, ettei tule turhia reikiä hampaisiin. Lapset kun jaksavat katsoa samat tarina lukemattomia kertoja…

Minusta olisi hauskaa ryhtyä uudelleen esittämään nukketeatteria. Opetustoimessani olenkin käyttänyt nukketeatteria sekä lasten että aikuisten opetukseen – aina menee viesti perille ja oppilaiden estot haihtuvat. Nukketeatterin avulla voi saada lähes minkä tahansa asian selvitettyä ja se jää oppilaiden mieleen. Viimeisin esitys tapahtui spontaanisti Ruotsinlaivassa asiakkaalle, kun olin ostanut sukulaislapselle pehmonallen ja meitä kumpaakaan ei kapakat huvittaneet. Toimeksiantajani, aikuinen mies, toimitusjohtaja, nauroi vedet silmissä itsensä kippuraan.

Ehkäpä nukketeatteriin tulee nyt uusi tilaisuus mahdollisen kylätoimikunnan kautta. Petroskoista kotoisin oleva ystäväni, karjalan kielen opettaja, on tehnyt kasvatustieteen opinnäytöksensä nimenomaan nukketeatterista. Kyläläiset eivät tosin minua toimintaansa mukaan halunneet, mutta näin helposti en lannistu. Sen nukketeatteriesityksen haluan totisesti nähdä, jossa lapset eivät viihdy :-)

………………………


Kasper ja kummitus

Kasper tulee viheltäen metsästä.

K: Hei lapset, eikö olekin kaunis päivä tänään?
Minulle kuuluu hyvää. Minä nimittäin vain laiskottelin ja laiskottelin ja nyt olen niin hyvin laiskotellut, että haluaisin kokea jonkin seikkailun.
Onko teillä yhtään ajatusta, mitä voisin nyt tehdä?

(Lapset kertovat.)

Nyt tiedän mitä teen: Menen tapaamaan prinsessaa. Prinsessa oli lomalla, ja minä haluan tietää, oliko hänellä mukavaa merenrannalla.

Kasper menee portille ja koputtaa, prinsessa kurkistaa varovasti ulos.

P: Kasper, sinäkö se olet?

K: Minä se tietenkin olen. Kukapa muukaan?

P: No kuule, meitä pelottaa nyt vähän. Meillä linnassa kummittelee.

K: Kummittelee? Mistä asti?

P: No, me tulimme eilen lomalta, ja yöllä en saanut ollenkaan nukutuksi, sillä jossain rapisi, tai ovet paukkuivat itsestään.
Isääkin pelottaa. Minä luulen, että meidän on etsittävä uusi linna.

K: No ei kai sentään. Otetaan ensin selvää, mikä rapisee, ennen kuin muutatte pois.
Ehkä minun pitäisi nukkua teidän luonanne linnassa, sillä tavalla on helpompaa nähdä kuka teitä kiusaa.

P: Se on hyvä. Haen sinulle peiton.

Prinsessa menee linnaan ja tuo tullessaan peiton, sillä aikaa Kasper juttelee lasten kanssa.

K: No teidän lasten on pakko myös auttaa minua. Teidän pitää sanoa minulle, kun kummitus tulee, niin että prinsessa ja minä saamme sen kiinni. Kas, siellä tulee prinsessa jo takaisin.

P: Tässä on peitto, Kasper. Toivottavasti se on tarpeeksi lämmin.

K: Kiitos prinsessa. Minua väsyttää jo kovasti. Minä käyn nyt pitkäkseni. Hyvää yötä prinsessa!
Te lapset lupasitte auttaa minua ja vahtia jos kummitus tulee. Älä huolehdi, prinsessa, mene rauhassa nukkumaan.

Prinsessa menee linnaan, ja Kasper käy pitkäkseen. Hän kuorsaa kuuluvasti. Vähän ajan kuluttua ilmestyy kummitus ja alkaa kiusata Kasperia.

K: Hei, mene pois, minä haluan nukkua.

Kummitus kiusaa ja häiritsee Kasperia vähän aikaa ja häviää sitten.
Kasper nukkuu edelleen. Seuraavana aamuna prinsessa herättää hänet.

K: Kasper, nouse ylös, aamiainen on valmis. Kasper! Mitä sinulle on tapahtunut? Mitä pipollesi on tapahtunut?

K: No voi prinsessa. Olit oikeassa. Se oli oikea kummitus. Ja se kiusasi ja häiritsi minua aika kauan. Eikö kiusannutkin, lapset, tekin näitte sen, vai?
Mutta kuulepa prinsessa, kummituksessa oli jotain vikaa.
Odotapa, näytän sinulle jotain. Käännypä poispäin, ja pidä silmäsi kiinni.

Prinsessa kääntyy lasten suuntaan ja pitää käsiään silmiensä edessä.
Sillä aikaa Kasper piiloutuu valkoisen lakanan alle ja kutsuu sitten prinsessaa.

K: Prinsessa, käännypä tännepäin.

Prinsessa kääntyy, ja Kasper leikki kummitusta.

K: Huhuu!

P: Apua, apua, Kasper, missä olet – kummitus on täällä. Apua, tule jo!
Kasper vetää lakanan päältään.

K: Täällä minä olen! Halusin näyttää sinulle, miten helposti voi muuttua kummitukseksi.

P: Kuka hyvänsä voisi siis naamioitua kummitukseksi? Sitäkö tarkoitat?

K: Sitä tarkoitan. Nyt pitää vain keksiä, kuka se on joka naamioitui kummitukseksi, ja pelotteli sinua ja isääsi.

P: Miten sinä sen aiot tehdä?

K. No minä…

Kasper kuiskaa prinsessan korvaan ja puhuu sitten lapsille.

K: Lapset, kun näette kummituksen, huutakaa kovalla äänellä: Prinsessa, Kasper tulee!
Sitten otamme kummituksen kiinni. Kaikki selvää? Antaa mennä!

Kasper piiloutuu metsään, ja prinsessa piiloutuu linnaansa.
Naamioitunut rosvo tulee metsästä ja katselee varovaisesti ympärilleen.
Lapset huutavat Kasperia ja prinsessaa. Nämä ottavat naamioituneen rosvon kiinni.

K: Kuka se tämä on? Sinäkö olet muka kummitus?

Kasper ottaa rosvon päältä lakanan.

P: Sinähän olet rosvo pitkäkynsi. Mitä tämä on olevinaan? Mitä varten sinä olet kummituksena?

R: Minäkin haluan asua kauniissa linnassa niin kuin prinsessa ja kuningas. Minä ajattelin, että kun minä kummittelen täällä, muuttavat prinsessa ja kuningas pois, ja minä voin asua linnassa. Rosvoluolassani ei ole enää mukavaa.

K: Mitäs me nyt sinulle tehdään? Sinä pelottelit prinsessaa aika pahasti.

P: Miten olisi, jos auttaisimme sinua tekemään luolasi viihtyisämmäksi, että siellä olisi parempi asua?

R: Sepä hyvä idea. Saanko kuitenkin käydä teillä kylässä?

P: Kyllä saat, mutta et saa säikytellä meitä enää. Nyt kun asiat ovat kunnossa, pidetään juhlat. Mitäs tuumaat, Kasper?

K: Hyvä, ja minä tiedän ketä kutsutaan: isoäiti, Seppel, Gretel, ja kaikki lapset – eikö teistäkin olisi mukavaa juhlia vähän?

Me, prinsessa, rosto ja minä koristelemme nyt linnan, ja te voitte leikkiä monta mukavaa leikkiä. Pitäkää hauskaa! Hei hei lapset!

************************************

P.S. 19.10.2015:
Vuonna 2012 olen aloittanut uudelleen ja jatkan toimintaa. https://www.facebook.com/kalajoennukketeatteri?ref=hl

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Jossittelua (Microsoft vs. General Motors)

Siteeraan taas vaihteen vuoksi Hans-Peter Zimmermannin uutiskirjettä
http://www.hpz.com/

Sinä olet elämäsi tärkein ihminen…
… koska sinä olet ainoa, joka on varmasti kanssasi alusta loppuun asti!

Zimmermann on sveitsiläinen yritysalan kouluttaja ja hypnoositerapeutti. Uutiskirje on joka kerran täynnä tietoa, ideoita, poimintoja elämän menosta, ja aina älykkäästi ja huumorintajuisesti. Viimeisimmän uutiskirjeen lopussa on seuraava, lainattu teksti.

………………………………

Vuonna 1998 Comdex-tietotekniikkamessuilla vertasi Bill Gates – niin sanotaan – tietokoneteollisuutta autoteollisuuteen ja antoi seuraavan lausunnon: ”Jos General Motors (GM) olisi seurannut tekniikkaa yhtä hyvin kuin tietokoneteollisuus, niin tänään kaikki ajaisivat 25-dollarin autolla, joka kulkisi 1000 mailia yhdellä gallonalla polttoainetta.”

Vastauksena siihen General Motorsin tiedotusosasto antoi seuraavansisältöisen vastauksen:

Jos General Motors olisi kehittänyt tekniikkaa kuten Microsoft, niin autot olisivat tänään tällaisia:

- Autonne ajaisi ilman näkyvää syytä kaksi kertaa päivässä kolarin.

- Joka kerran, kun kadun merkkiviivat piirretään uudelleen, pitäisi ostaa uusi auto.

- Auton moottori jäisi moottoritiellä seisomaan ilman mitään näkyvää syytä, ja se asia vain hyväksyttäisiin, käynnistettäisiin uudelleen ja jatkettaisiin matkaa.

- Jos tekisi tiettyjä asioita, kuten esimerkiksi ajaisi tietä, jossa on kaarre vasempaan, auto pysähtyisi ja kieltäytyisi lähtemästä uudelleen käyntiin. Moottori olisi laitettava uudelleen paikalleen.

- Autossa voisi istua vain yksin, paitsi jos ostaa auton merkkiä ”Car95” tai ”CarNT”. Mutta jokaisesta istuimesta pitäisi maksaa erikseen.

- Apple valmistaisi autoja, jotka kulkevat aurinkoenergialla, toimivat moitteettomasti, ovat viisi kertaa nopeampia ja kaksi kertaa helpompia käyttää, mutta ne kulkisivat vain viidellä prosentilla teistöstä.

- Öljymerkkivalon, lämpötilan ja akun varoitusvalot korvaisi yleinen merkkivalo ”autossa yleinen vika”.

- Uudet istuimet tarkoittaisivat, että kaikilla on sama takapuolen koko.

- Turvatyyny kysyisi ensin ”Oletko varma” ennen kuin se aukeaisi.

- Silloin tällöin et pääsisi autoosi lainkaan ja se tapahtuisi ilman mitään näkyvää syytä. Auton voisi avata vain sellaisella vippaskonstilla, että vetäisi ovenkahvasta, kääntäisi avainta ja koskettaisi yhdellä kädellä radioantennia - samanaikaisesti.

- General Motors pakottaisi sinut ostamaan jokaiselle autolle Deluxe-kartaston Rand McNally-firmalta (joka on GM-tytäryhtiö), silloinkin kun et tätä kartastoa tarvitse. Jos et tee tätä, auto kulkee heti 50 prosenttia hitaammin.

- Aina kun GM esittelee uuden auton, kaikkien kuljettajien pitäisi opetella ajotaito uudelleen, koska mikään vipu ei toimisi samalla tavalla kuin entisissä autoissa.

- Jotta saisi moottorin sammutettua, pitäisi painaa starttinappulaa.

Mikä ihmeen Manitoun kenkä?

Blogiprofiilissani mainitsen lempifilmikseni ”Schuh des Manitou”, suomeksi ”Manitoun kenkä”. Mikä ihmeen kenkä?



Karl Friedrich May (1842-1912) oli kuuluisa saksalainen nuorisokirjailija. Hän oli tunnettu erityisesti villiin länteen ja Lähi-itään sijoittuvista seikkailuromaaneistaan. Lisäksi hän kirjoitti vähemmän tunnettuja Saksaan sijoittuneita tarinoita, runoutta, omaelämäkerran ja näytelmän. Ja sävelsi myös meille kaikille tutun Ave Marian.



Manitoun kenkä on Saksan kaikkien aikojen toiseksi suosituin filmi. 11,7 miljoonaa katsojaa ja 65 miljoonaa euroa liikevaihtoa elokuvakassojen kautta. Täynnä moninkertaista huumoria, sanaleikkejä, lapsille ja aikuisille sopiva filmi. Jokainen löytää siitä jotain. 2001 tehty parodia 1960-luvun Karl May-filmeille. Jokaikinen saksalainen entinen pikkupoika, nykyinen pönäkkä päärynänmuotoinen herrasmies tai omasta mielestään herrasmies on lukenut tai pakkolukenut Karl Mayn kirjoittamat tiiliskivenkokoiset kirjat.

Pääosaa esittää filmin käsikirjoituksen tehnyt ja ideoinut Michael ”Bully” Herbig. Alemmassa kuvassa toinen vasemmalta.





Filmin ironia syntyy Old Shatterhandia parodioivan Abahatschin ja Winnetouta parodioivan Rangerin erimielisyyksistä. Rangeriä ei lainkaan huvittaisi ratsastella ympäri aromaita, koska hän ”on yleiseen tilanteeseen tyytymätön” – josta tulee filmin lentävä lause.

Toisaalta filmin avaintekijöitä on Abahatschin ja hänen kaksoisveljensä lesbosuhde. Veljen nimi on Winnetouch – touch merkitsee kosketusta.



Abahatschi taas tulee saksan kielen sanoista ”Aber hatschi” eli ”voi aivastus”. Tietenkin Abahatschi on apassi-intiaani… Filmissä on lukemattomia moninkertaisia nimityksiä ja tapahtumia, eri aikakausilta sikin sokin, eri kirjailijoilta, jopa Winnetou itsekin esiintyy filmissä… niin että joka kerran filmiä katsoessa löytää uusia hullunkurisuuksia.

Eiväthän intiaanit mitään sotakirvestä maasta kaiva kun suuttuvat, vaan lepotuolin… joka savumerkkeinä vastustajalle ilmoitetaan. Aarrekartan palaset kun kootaan, löytyy Manitoun kenkä… joka on kengänmuotoinen luola, jossa aarteen oletetaan olevan.
Eikä pahantekijä, vastapuoli Santa Maria mihinkään luotiin kuole, vaan putoaa lantakaivoon…
Ja koska filmi oli niin kovin suosittu, sille tehtiin jatkoa. Tällä kertaa tapahtumapaikka ja parodian kohde Avaruuslaiva Enterprise, ”Raumschiff Enterprise” – käännettynä muotoon ”Traumschiff Surprise” eli ”Unelmalaiva yllätys”.



Ihan yhtä nautittava. Siellä lennetään galaksista toiseen, ajankaudesta toiseen, käytetään aikakonetta, pistäydytään edellisessäkin filmissä ja lopussa kiitos seisoo. Naisen löytämiseksi ohje kuuluu, että naiselta pitää kysyä ”Lähdetkö kanssani shoppailemaan”. Totta kai viimeisessä lauseessa päähenkilö kysyy mielitietyltään, lähtisikö tämä shoppailemaan. No tokihan, mutta nainen huolestuneena ilmoittaa ettei ole kovin hyvä sängysssä, johon mies: ”En minäkään…”



Tiedoksenne: tämän näköinen on aikakone!

torstai 12. elokuuta 2010

Kävelevä bussi. Koulu alkaa

Iskelmäradio kertoi eilen Kanadasta lainatusta uudesta ideasta, jonka nimi on kävelevä bussi. Siellä haastateltiin Kouvolan liikenneturvakeskuksen jotain päällikköä, joka suositteli tällaista liikekantaa. Hyvä näin. Idea on, etteivät kaikki perheet yksitellen lähde viemään alaluokkalaisia kouluun, vaan yksi vanhemmista lähtee isomman lapsiryhmän saattajaksi. Kävellen mukana.



Myös tämä Heidelbergin kaupungin maskotti ja sen mukana oleva teksti viestittää, että idea on uusi.

Minua huvitti suuresti. En tiedä Kanadasta tuon taivaallista, enkä ollut koskaan tuota nimeä "kävelevä bussi" kuullut, mutta tiedän, että juuri tätä me Saksassa teimme. Minulla oli ryhmässä mukana ammoisina aikoina eli sekä Frankfurtissa vuodesta 1983 että Allensbachissa vuodesta 1994 aina isompi joukko lapsia naapurustosta menossa tarhaan tai alakouluun ja kävellen. Tosin hyvin monet veivät lapsensa muutaman sadan metrin matkan autolla, mikä minusta oli täysin typerää. Miten muuten lapset oppivat liikkumaan liikenteessä, jos eivät harjoittelemalla, eli liikkumalla liikenteessä? Mitekähän sitä oppisi pyörällä ajamaan, jos katselisi oppeja kuvakirjasta? Ja huono sää korjautuu sopivalla vaatetuksella.



Totta kai meillä oli liikennelaulumme. Ei sellaista vaikeaa kuin Malmstenin laulut, vaan jokaisen lapsen mieleen painunut Rolf Zuckowskin laulu ”Rotes Licht und grün, das kann doch jeder leicht verstehen…” eli ”Punainen ja vihreä valo, sen ymmärtää jokainen. Punaisella jäät seisomaan etkä liiku minnekään, kun tulee vihreä voit mennä." Zuckowski on tehnyt kokonaisen liikennelaulusarjan, "Rolfs Schulweg-Hitparade", (Rolfin koulutie-hittiparaati), joka meillä ainakin soi yhteen aikaan aamusta iltaan. Se ilmestyi ensimmäisen kerran jo 30 vuotta sitten eikä ole vanhentunut päivääkään.

http://www.youtube.com/watch?v=GHNW4n50pX8 (kolmas laulu)



Ja totta kai kaikki lapset tietävät, että se joka menee punaisella kadun yli, on värisokea.

Tuttavani tuli kertomaan, miten ekaluokkalaiseni käveli käsi kädessä ystävänsä kanssa kapeaa kylän katua kouluun kadun vasenta puolta ja tytöt lauloivat kovalla äänellä: ”Wo kein Gehweg ist da gehe ich links, da kommen die Autos mir entgegen…” eli ”Siellä missä ei ole jalkakäytävää, kävelen vasemmalla, autot tulevat silloin edestäpäin vastaan…” Sillä kadulla ei tosin tullut autoja vastaan, sillä vanhassa kaupungissa kadut saattavat olla siihen liian ahtaita. Mutta tytöt olivat asian ymmärtäneet.

Vielä Zuckowskista. Niille jotka ymmärtävät sekä saksaa että kansantarinoita, hauskuudeksi ”Es ist rot, Elfriede.” Siis tämä: http://www.youtube.com/watch?v=_JmU12ivbtI&feature=related . Ei päästä kadun yli ;-)

Ainoa asia, mistä en Zuckowskin tuotannossa lainkaan pitänyt, oli meidän ja ruotsalaisten joululaulun ”Tip tap” laulaminen arkiseen muotoon… se kuulostaa minusta yksinkertaisesti hassulta, kun se ei siellä ole joululaulu.

Suomalaisessa kielikoulussa opeteltiin laulamaan: ”On valo punainen, mä silloin lähde en, vaan odotan ja katselen, vaihtuuko punainen. On valo vihreä, siis katu ylitä. Voit suojatietä kulkea ja vaikka laulella…”

Musiikki on mainio tapa opetella uusia asioita. Muusikkotyttäreni on kertonut, että on nykyisin erittäin harvinaista, että vanhemmat laulavat lapsilleen… Ja se jää minulle ikuiseksi arvoitukseksi, miksi musiikkia ei käytetä enemmän hyväksi kielten opetuksessa.

Aina piti Saksassa kaikki tehdä itse, jos jotain halusi. Lastentarhaan pääsee kolmevuotiaana. Niinpä me perustimme itse omat leikkiryhmät lapsillemme. Totuin tekemään asioita itse. Täällä Suomessa sellaista toimintaa katsotaan karsaasti – sen taas kerran sain kokea, kun yritin tarjota yhdelle ryhmälle auttavan käden. Eivät ottaneet vastaan.

Koulu alkaa, kun lapsi täyttää kuusi vuotta. Koulun aloittaminen on Saksassa iso juhla. Ei juhlita lopettamista, juhlitaan koulun aloittamista. Lapset valmistavat ja koristelevat tarhassa itselleen ison tuutin, jonka vanhemmat täyttävät makeisilla ja kekseillä ja joskus koulutarvikkeilla tai leluilla. Käytännössähän ne vanhemmat valmistavat tuutin… Ensimmäisen koulupäivän jälkeen tuore ekaluokkalainen saa sitten tyhjentää tuuttinsa… Monissa kouluissa jaetaan lapsille iso rinkeli, samannäköinen kuin meidän viipurinrinkeli, mutta ei yhtä makea. Kotona sukulaiset ja tuttavat tuovat lapselle lahjoja koulun alkamisen kunniaksi. Tuutteja on tuhannenmonenlaisia, tässä alla yksi.



Koululaukkukin on erilainen kuin meillä Suomessa. Se on tarkoin mitoitettu, vahvistettu nuoren selän kantaa anatomisesti oikein ja koulussa valvotaan, ettei lapsi kanna liikaa tavaraa. Tavaroita kun ei jätetä kouluun, kirjojahan tarvitaan kotitehtäviä varten kotona.



Ja sitten ne ongelmat alkoivat. Minä suomalaisena oletin, että opettajat ovat sitä varten, että he opettavat ja että koulu on paikka jossa opitaan. Vaan karvaasti sain kokea, että sitä varten ovatkin vanhemmat…

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Bodenjärvi

Facebookissa oli avattu Bodensee-fänisivu. Ei kun rupesi itkettämään, niin kaunista järviseudulla on! Ihanteellinen lomakohde. Kaikkea on yllin kyllin: historiaa, kulttuuria, toimintaa, luontoa. Kaikki on lähellä, palvelu ystävällistä, hinnat kohdallaan (Suomesta katsoen siis halpaa…)



Asuin järven rannalla Allensbachissa, järven länsipäässä 1989-2004, ja seuraavat kaksi vuotta vielä melko lähellä järveä. Kuvassa näkyy Allensbachin katolinen kirkko valaistuna, takana Reichenaun saari, kaukana takana Sveitsin ranta.

Bodenjärvi sijaitsee Saksan, Sveitsin ja Itävallan välissä. Saksa on osavaltio, jokainen osavaltio huolehtii itse omista asioistaan ja niin voi hyvällä syyllä sanoa, että Saksan puolella valtioita on kaksi: Baden-Württemberg ja Baijeri. Baden-Württemberg taas koostuu kolmesta entisestä osavaltiosta, eivätkä badenilaiset, joilla on pisin rantaviiva, lainkaan tykkää siitä, että järveä Saksassa myös Svaabin mereksi (Schwäbisches Meer) kutsutaan, sillä Svaabinmaalla Stuttgart pääkaupunkinaan on se lyhin pätkä…



Tähän kohtaan lienee syytä mainita, että Saksa ei suinkaan ole samanlainen yhtenäinen valtio kuten Suomi, ei siellä osteta punaista maitoa joka kaupasta, vaan jokaisella seudulla siellä on omat tapansa, omat lakinsa, oma murteensa eli kieliasunsa, oma ruokansa… Se joka sanoo käyneensä Saksassa jossain yhdessä kaupungissa, ei vielä tiedä Saksasta juuri mitään.

Järvi on 65 kilometriä pitkä ja leveimmillään 14 m leveä, syvimmillään 254 metriä, keskisyvyys 90 metriä. Meillä oli purjevene; viikko vesillä vierähtää mukavasti, sillä näkemistä riittää eikä rantaviiva ole yksitoikkoinen. Alajärvestä yläjärveen tosin piti kaataa masto - se on noin puolen tunnin urakka – sillä Konstanzin sillan korkeus ei valitettavasti riitä.



Reinin joki virtaa järven läpi. Vesi ei sekoitu järviveteen lainkaan. Joki tulee Alpeilta järven Itävallan päässä ja maamassa uhkaa tukkia järven isäpään. Reinin alkujuurilta saattaa tänäkin päivänä löytää kristalleja. Sitten joki laskee kovalla virtauksella Konstanzissa pienen matkan nk. Alajärveen ja jatkaa sitten mutkien kautta Schaffhauseniin, jossa laskee kovalla pauhinalla Euroopan korkeimman vesiputouksen (jolloin Imatra jää kuin varjoksi), ja jatkaa matkaa aina Pohjanmereen asti. Reinin vesi on kristallinkirkasta, kuten järvenkin. Reinin suistoista alajuoksulta saattaa löytää kultahippusia vielä tänäänkin, aivan kuten Lemmenjoestakin.

Mainaun saaren isäntä, edesmennyt kreivi Lennart Bernadotte, Ruotsin kuninkaan isoisän veli, nosti vettä suoraan järvestä kertoen pitkän hyvin ikänsä salaisuuden olevan juuri järven puhtaan veden. Vettä nostetaankin Sipplingenissä, järven pohjoisrannalta, ylös vuorelle, jossa se suodatetaan luonnollisesti ja vesi kulkee sieltä alaspäin pohjoiseen omalla painollaan aina Mannheimin kaupunkiin asti, ja kaikki matkan varrella olevat kunnat mukaan lukien Stuttgartin puolimiljoonaisen kaupungin juovat Bodenjärven vettä.

Järven vesi oli 70-luvulla kehnoa, ja kaikki rantavaltiot sitoutuivat veden puhdistukseen. Vaikka valtioiden vesirajoja ei ole missään sopimuksissa tarkasti määritelty, yhteistyö toimi mallikelpoisesti. Missään ei jätevesi laske järveen. Investoinnit olivat kunnille huomattavia. Järven vettä valvotaan muutenkin hyvin tarkoin: moottoriveneet, joita onkin lähes pelkästään vain sveitsiläisillä, tarkistetaan oikeasti paikan päällä, vesilaitoksen vettä valvovat ensimmäisenä sellaiset kalat, jotka menestyvät vain täysin puhtaassa vedessä…

Ilmasto saattaa olla vesillä liikkujalle vaarallinen. Se johtuu ilmanpaineen nopeista muutoksista kahden vuoriston välissä, Alppien etelässä ja Allgäun ja Schwarzwaldin pohjoisessa. Itse olen kerran myrskyvaroituksen nähtyämme vetänyt fokkapurjetta sisään kädet verille asti, vaikka poiju oli vain muutaman metrin päässä. Myrsky tuli kuin taikaiskusta hyvin nopeasti. Vuosittain vesillä kuolee keskimäärin kahdeksan tottumatonta joko purjehtijaa tai sukeltajaa. Purjehtijalta vaaditaan erityinen Bodenseen purjehduslupa ja sen mukanaoloa myös tiukasti valvotaan. Paras kuvaus myrskyn kouriin joutuneesta löytyy Saksan kirjailijaliiton puheenjohtajan Martin Walserin kirjasta ”Ein fliehendes Pferd”, suomeksi ilmestynyt nimellä ”Pakeneva hevonen” vuonna 1979. http://www.iltalehti.fi/teevee/2009102810493975_tv.shtml
Saksassa teoksesta tule menestys ja sitä on myyty yli miljoona kappaletta. Walser asuu Bodenjärvellä, Wasserburgissa.

Sanotaan, että kauniilla ilmalla näkee kauas. Se juuri ei pidä paikkaansa. Yhdellä ensimmäisistä vierailuistani näin vierekkäin postikortteja, joissa toisessa näkyi Alpit, toisessa ei. Nauroin itsekseni, että onpa hyvin retusoitu kortti. Vaan seuraavana päivänä näin sitten ne Alpit ihan samasta paikasta – ja sataa tihuutti. Sade usein kertookin juuri näkyvyyden parantumisesta.



Kuvassa meidän ”kotivuoremme” Säntis, 2500 metriä korkea, järven pohjoisrannalta nähtynä.

Hauska yksityiskohta on se, että ei mitenkään voi edes hyvällä säällä nähdä järven päästä päähän. Se johtuu järven pituudesta ja siitä, että maapallo on pyöreä: vesi on siis keskellä noin 80 metriä korkeammalla kuin järven päissä!

Kaiketi tässä on mainittava toinenkin Bodenjärvellä asunut kirjailija, Herman Hesse. Gaienhofenissa on hänen kotitalonsa museona, siellä syntyi 1906 romaani ”Unterm Rad”, joka kertoo siitä, miten oppilas kärsii liikaa vaativasta opettajasta. Suomeksi kirja on ilmestynyt nimellä ”Muuan nuoruus”.



Järven rannalla on monta kaunista kaupunkia: Konstanz, Meersburg, Steckborn, Lindau, Bregenz, joitakin mainitakseni. Ja kymmenet pienemmät muut. Niistä joskus ja erikseen, jokainen on matkan arvoinen. Nuorempi poikani syntyi Münsterlingenissä, Sveitsissä, myös järven rannalla. Saariakin on useita, kuuluisin varmaankin Lindau?

Vai olisikohan sittenkin Mainau? Paratiisisaari, jossa 800 puutarhuria pitää paratiisin kukkivana.



Reichenaun saari taas kuuluu Unescon kulttuuriperintöön. Siellä kasvavat myös Etelä-Saksan markettien vihannekset, ne eivät tule Espanjasta. Bodenjärven vesimassa lämmittää ilmaston niin, että saarilla ja ympäristössä kasvavat sellaisetkin kasvit, joita periaatteessa on vain lämpimämmissä maissa – kuten vaikka palmut.

Suomalainen matkaopas sanoi 80-luvulla, että Reichenaun saarelle ei kannata mennä. Väitin kivenkovaan aina vastaan ja vein kuin veinkin vieraani katsomaan varhaiskeskiaikaisia kirkkoja… kas, sittemmin joku muukin taisi huomata saaren arvon… Se oli varkaiskeskiajalla Euroopan kulttuurin keskuksia monine luostareineen. Johan sen nimikin sanoo ”Reiche aue” eli rikas jokiniitty.



Bodenjärven puusto on myös maan rikkain. Sitä puuta mitä seudulla ei luonnonmukaisesti kasva, ei Saksasta löydy. Samalla maaperä on hedelmällistä, sillä se on jääkauden jälkeistä monipuolista mineraalirikasta jättömaata.

Viininviljelyä ei tarvinne erikseen mainita. Laatu on huippua. Turha hakea Bodenjärven alueen viiniä alueen ulkopuolelta: se juodaan heti paikan päällä. On tavallista käydä juomassa neljännes illalla viinituvassa, viinituvat ovatkin aina tupaten täynnä. Humalaisia en ole seudulla nähnyt ensimmäistäkään. Yhden isohkon annoksen laatuviiniä ostin aikoinaan Sari Bernerin kaupasta Rostockista – kukaan suomalainen ei ollut sitä halunnut, kukaan ei ollut älynnyt, mitä helmiä jättivät kaupan hyllylle…

Järven veden pinta toki vaihtelee kuten muissakin järvissä. Eniten vettä järvessä on alkukesällä, kun lumi sulaa Alpeilta. Tosin vain yhden ainoan kerran koimme veden nousun oikein konkreettisesti ja näkyvästi. Olimme varanneet teatteriliput illaksi sataman näyttämöön; päivällä saimme soiton, että ottaisimme kumisaappaat mukaan… Olihan se yhdenlainen seikkailu. Loppujen lopuksi valotkin katkesivat, sillä teatterin muuntaja jäi veden alle. Samalle viikolle oli sovittu Saksan eteläisimmän puistotien avajaiset presidentteineen päivineen. Se tie menee mantereelta Reichenaun saarelle. Vaan eipä ollut avajaisia, kun ei enää näkynyt tietäkään. Väestöstä huolehdittiin sitten vesiteitse.

Talvella järvi jäätyy, osin joka talvi, kokonaan noin sadan vuoden välein. Siitä kirjoitinkin jo viime talvena, kun koko Saksassa oli hyvin kylmää. Kosteus kiteytyy kasvustoon usein ja huurtuneet maisemat ovat postikorttimaisen kauniita. Järven kokonaan jäätymiseen tarvitaan kuitenkin pitkä kylmä syksy, joka on harvinainen. Kevät nimittäin tulee varhain ja vauhdilla, ja on selvästi moninaisina kukkivine puineen hyvin kaunis vuodenaika. Bodenjärven alueella nimittäin myös hedelmällisen maaperän takia kasvatetaan paljon erilaisia hedelmäpuita, ja jokaisen kukinta on värikäs ja erilainen.

Ensimmäinen asutus järvelle tuli 3000 – 1800 e.Kr., siihen voi tutustua tarkemmin Unteruhldingenin uudelleenrakennetussa paalukylässä ja museossa.



Järven nimi ei johdu saksan sanasta ”Boden” eli pohja, vaan Bodmannin suvusta, jonka kotipaikka on järven länsipäässä.

Niin ja sitten se ikäväkin asia. Itikoita ei ole vain Suomessa, niitä on kaikkialla, missä on kosteaa kasvustoa. Bodenjärven alueella on huomattavia luonnonsuojelualueita ja niillä huomattava määrä erilaisia lintuja. Syöväthän ne niitä itikoita juu… Luonnonsuojelusta minulle jäi aika merkillinen kuva. Sitä luontoahan nimenomaan ei suojella, vaan suojellaan sitä tilaa, minkä ihminen on aikoinaan saanut aikaiseksi. Sinne sitten ovat pesiytyneet harvinaiset lintulajit ja harvinaiset kasvilajit. Olihan meillä toki lintuja sankoin määrin ihan omalla pihalla. Kokemus kuitenkin sekin lähteä aamuyöstä kaislikkoihin lintuja tiirailemaan…

Kun suomalaiset lapset palaavat kouluihin, muut eurooppalaiset lähtevät lomalle. Samantekevää onkin, onko kuuden viikon kesäloma touko-, kesä-, heinä-, elo- vai syyskuussa – lämmintä riittää. Mieleen jäi, että muuttopäivänäni kesäkuussa 2004 ahkerat apulaiseni kantoivat tavarani 39 asteen helteessä… Kummipoikani valitti meillä ollessaan päänsärkyä. Siihen oli helppo apu: aurinkolakki päähän. Joskus myös lokakuussa on uimakeli. Minusta tuntui aika erikoiselta, että hiljan uutisoitiin, että iso osa suomalaisia ei osaa uida. Saksassa uimataito kuuluu kouluopetukseen, sitä on kaksi kertaa puoli vuotta. Bodenjärvellä on lisäksi pitempi uimaopetusjakso kuin muualla. Minun lapseni ovat kaikki uimamaistereita- toisin kuin joen rannalla kasvanut äitinsä…

Ja onhan vielä rikas kulttuuritarjonta. Bregenzin musiikkijuhlat eivät minua juuri vedä, mutta en ole muutenkaan massatilaisuuksien uhri. Tosin siellä esiintyvät maailman huiput. Sen sijaan pienimuotoisempaa konserttia ja taidenäyttelyä totisesti on mistä valita. Ja kylä- ja kaupunkijuhlia joka sormelle ja varpaalle.

Lähtisiköhän tästä lomalle Bodenjärvelle?