lauantai 3. huhtikuuta 2010

Isien opit 2 - International Food Irradiation Project

Minulla on ollut ilo ja kunnia olla myös täysin toisenlaisen miehen "lapsi". Oikeasti olin totta kai ihan muuta, sihteeri ja assistentti. Kun menin Saksaan 1974, menin töihin kansainvälisen projektinjohtajan apulaiseksi. Olin siellä kahdeksan vuotta. Projektin toimitilat olivat Karlsruhen ydintutkimuskeskuksessa. Keskus on perustettu 1956, ja sijaitsee maalla, Leopoldshafenissa Karlsruhen pohjoispuolella; siellä oli minun siellä työskennellessäni parituhatta tutkijaa ja muu henkilökunta ja kaksi pientä ydinreaktoriakin. Myöhemmin sen nimi muutettiin pelkästään tutkimuskeskukseksi, nykyisin se on nimeltään Karlsruhen teknologiakeskus ja yhdistynyt teknisen korkeakoulun tutkimuskeskukseen.
http://www.kit.edu/index.php

Säteilytystä käytetään elintarvikkeiden säilyvyyden lisäämiseksi. Meidän projektimme tehtävä oli tutkia, onko elintarvikkeiden säteilyttäminen vaarallista. Tutkimustyöt tehtiin ympäri maailmaa, me olimme ydinjoukko, joka ne koordinoi ja niistä raportoi. Projektiin osallistui 25 valtiota, IAEA, OECD sekä FAO. Loppuraportin sitten projektin päätyttyä 1982 teki WHO:n koollekutsuma asiantuntijaryhmä, ja lopputulos oli, että säteilytys ei ole terveydelle vaarallista, mutta monissa maissa ja monissa tapauksissa on parempiakin menetelmiä, eli ei aina mielekästä.
http://www.mdsnordion.com/documents/The-History-of-Food-Irradiation.pdf

Sen kuitenkin tiedän, että jos tänään pitäisi keksiä ruuan keittäminen, niin se kiellettäisiin erittäin vaarallisena...!

Tätä projektia, jonka kielet olivat englanti ja ranska ja joka kesti viitisentoista vuotta, johti vuorotellen useampikin toksikologi maailmalta. Professori Peter S. Elias tuli Englannista. Hän oli englantilainen toksikologi ja lääkäri. Oikeastaan hän oli kotoisin Wienistä, mutta oli juutalaisena lähtenyt sotaa pakoon ja suorittanut opintonsa Englannissa ja sen varsin iäkkäänä. Hänen ensimmäinen, juutalainen vaimonsa oli kaasutettu keskitysleirillä. Vaikka hän oli juutalaista alkuperää, hän oli kääntynyt kristinuskoon ja oli varsin harras, elävä uusapostolinen kristitty, kuten sveitsiläinen toinen vaimonsakin.

Peter Elias perusti tuolloisen EEC:n, nykyisen EU:n komission, joka määrittelee elintarvikkeiden lisä- ja väriaineiden määrät, ja toimi siinä aktiivijäsenenä. Saman hän teki pian myös USA:ssa, ollen sikäläisen FDA:n (Food & Drug Administration) jäsen. Tästä hänen työstään johtui, että hän antoi minulle omassa työssäni varsin vapaat kädet. Niinpä kouluttauduin, oikeammin opin kouluttautumaan tekemään sitä mitä teen tänään.

Minulla oli muutenkin erivapauksia muihun tutkijaryhmiin nähden. Vapaus antaa samalla myös vastuun. Varsin pitkälle sain tehdä käytännön toimintasuunnitelmat. Sain itse päättää materiaali- ja konehankinnoista. Sain itse valmistella vuotuisen budjetin ja hoitaa käytännön raha-asiat. Budjetti ei ollut ihan pieni, useita satoja tuhansia vuodessa nykyrahan mukaan, mutta en kuitenkaan enää muista sen suuruutta tarkemmin. Rahoja ei tuolloin siirrelty pankkitililtä toiselle, vaan ne tulivat kirjekuoressa shekkeinä. Suurimmalla käteisshekillä, mitä olen kädessäni pitänyt, olisi voinut ostaa omakotitalon. Sen lähettäjä (OECD) oli unohtanut merkitä siihen "vain tilille". Siitä se vasta isäntälaitoksemme hallinnossa riemu nousi...! Käteiskassa yksin oli satakertainen muihin tutkimuskeskuksen osastoihin verrattuna. Tilinpitomme tutki ja hyväksyi sitten Saksan valtion tilintarkastaja.

Törmäilimme usein sellaisiin asioihin, joita ei ikinä vielä siihen mennessä oltu tehty ja joihin ei ollut valmista toimintatapaa. Piti käyttää mielikuvitusta, ottaa asioista selvää, keskustella ja tehdä sitten päätöksiä. Sain tottua siihen, että se mitä itse piti selvänä, ei kansainvälisesti ollutkaan lainkaan selvää, koska jokaisella maalla on omat toimintatapansa ja säännöksensä. Ja kyllä kaikki kuitenkin sujui. Töitä tehtiin usein lujasti eikä katsottu kelloa, päivät saattoivat venyä varsin pitkiksi, varsinkin jos oli kokouksia ja ulkomaisia vieraita. Toisaalta, näiden tapahtumien jälkeen otettiin rennosti.

Koko tutkimuskeskuksessa oli tuolloin vain kolme puhelinta, joilla voi soittaa ulkomaille, ydintutkimuskeskuksen johtajilla kaksi ja minulla niistä yksi. Tätä täytyy verrata siihen, että tuohon aikaan puhelu Suomesta Saksaan piti ilmoittaa Helsingin pääpostiin, odottaa useinkin tuntikaupalla puhelun tulemista ja sitten maksaa siitä maltaita. Aluksi tuntui tosiaankin aika kummalliselta soittaa ihan itse ja suoraan Amerikkaan!

Ja olihan minulla myös ensimmäinen Saksassa myyty tallentava kirjoituskone, joka oli ruma ja iso ja ökykallis... onneksi jotakuinkin mielekäs.

Kysymättä sen kummemmin todistuksia pääsin heti parempaan palkkaluokkaan, vaikka palkkani maksoi Saksan valtio. Vasta nyt, vasta tänne Suomeen palattuani minulta ensimmäistä kertaa elämässäni kysyttiin papereita!!! Olin aikalailla ällistynyt. Täällä Suomessa ei niin väliä osaatko mitään vai et, kunhan on paperit... siellä Saksassa pitää osata jotain, papereista viis.  Varmaan siitä syystä Saksassa on helpompaa työllistyä kuin Suomessa.

Projektinjohtaja oli minulle kuin isä, jaksoi opastaa kädestä pitäen, kuten opasti muunkin pienen ihanan neljän hengen tiimimme, tekemään työt perusteellisesti ja huolella. Hän odotti meiltä täsmällisyyttä, rivakkuutta ja ehdotonta lojaalisuutta. Eikä hän esimerkiksi käyttänyt ikinä laskukonetta, vaan laski isotkin numerosarjat päässään, sanoen että näin aivot eivät pääse vanhenemaan...

Järjestin kansainväliset kokoukset kaikkine oheispalveluineen ja papereineen. Opin arvostamaan simultaanitulkin ammattia, itse jouduin tulkkaamaan jonkinkin verran. 

Meillä samassa pöydässä istui tuolloin kylmän sodan aikana sekä Irak että Israel, mitä pidettiin silloin suoranaisena ihmeenä.
EU:ta ei Euroopassa tuolloin ollut, oli EEC ja EFTA.
Kaikista kansoista tylyimpiä ja itsekeskeisimpiä olivat mielestäni tanskalaiset ja hetiperään suomalaiset.

Tutkimuskeskuksessa oli tuolloin myös paljon muutakin kansainvälistä väkeä, professoreita ja harjoittelijoita kaikilta maailman kolkilta. Kyllä, luit oikein: kaikilta maailman kolkilta. Meillä "ulkomaalaisilla" oli tapana syödä varhaisaamiaista kanttiinissa ennen töiden alkua. En aina ollut mukana, aamu-uninen kun olen, mutta kun olin, keskustelut kulkivat laidasta laitaan, politiikasta, tavoista ja elämänmenosta yleensä. Mitään virikkeisempää ympäristöä en saata kuvitellakaan kuin tuolloinen työpaikkani. Sen lisäksi lounastimme minä ja kaksi englantilaista projektikolleegaani jopa päivä Saksan Elintarviketutkimuskeskuksen johtajan kanssa, hän kun halusi harjoitella englantiaan ja meidän jokapäiväinen kielemmehän oli juuri englanti. 

Kuten Etelä-Saksassa tapana on, vietettiin tietenkin kaikki juhlat yhdessä. Muistan kerran pitäneeni diaesitelmän Suomen joulusta. Muistan miten karnevaaliaikaan yhden osaston miehet pukeutuivat seitsemäksi kääpiöksi ja kuskasivat pitkässä laatikossa, jossa oli pyörät alla, Lumikiksi pukeutunutta osaston ainoaa naista, assistenttia, joka oikeasti oli kuvankaunis nuori nainen. Ja jota osaston johtaja sitten kaikkien nähden meni suutelemaan suulle...

Keskustelimme usein ruoka-aineista ja terveellisestä ravinnosta, olimmehan Saksan elintarviketutkimuskeskuksen tiloissa ja vieraana. Talossamme tehtiin mm. ensimmäiset kokeet mikroaaltouuneilla. Ne mikrot olivat isoja jääkaapin kokoisia laatikkoja ja maksoivat henkilöauton verran. Tulos: ei ole vaarallista.

Miellyttävä puoli oli ulkoistettu viinintutkimuskeskus, ja meillähän oli aina käytössämme parhaat huippulaatuviinit ja ihan omiin hintoihin. 

Pienimuotoisesti tehtiin projektin puitteissa myös omaa tutkimusta rottineen ja koneineen ja kokeineen. Pakastekaapista meiltä löytyivät paitsi kevään parsat, myös "tutkijan kivekset"... siis rotilta leikatut ja tutkimustarkoituksiin säilytetyt kivekset.

Hulluin tutkimus oli tehdä keinotekoinen ruuansulatus. Siinä yritettiin sulattaa glutamaattia, joka ei tietenkään sulanut.
Ulkoistetuista tutkimuksista hulluin oli Thaimaan pyyntö tutkia pilaantuneen sianlihan säteilytys. Sitä tutkimusta ei koskaan tehty... Säteilytyshän on tarkoitettu ruuan säilymiseen.

Mikroskoopin alla kävimme ihmettelemässä milloin mitäkin.
Kaunein tutkimus toi valoon kristallit, josta tuli kolleegani harrastus. Kristalleja ei maailmassa ole kahta samanlaista!

Johtajamme ohje ruokaan oli tämä: syökää kaikkea, mutta ei mitään yhtä lajia pelkästään. Jos juotte kahvia, juokaa oikeaa kahvia. Jos syötte leivän päällä rasvaa, niin syökään oikeaa voita. Ei mielellään missään mitään korvikkeita eikä teollisesti tuotettua, prosessoitua ruokaa. Mikään ei ole vaarallista sinänsä, sillä ihminen on kaikkiruokainen. Lisäaineiden rajat ovat kaikkialla niin korkealla, että vaaraa ei oikeasti ole. Ei myöskään lapsille.

Siis kuten Paracelcus sanoi: "Kaikki on myrkkyä, vain annostelu tekee sen, että joku ei ole myrkkyä."

Toki tämä on vaikuttanut asenteeseeni kaikenkarvaisista ohjeista, joita saan kuulla harva se päivä. Mitä minun pitäisi tehdä, mitä syödä, mitä pillereitä ja lisäaineita ja mihin kellonaikaan, mitä kaikkea teen väärin ja sitä rataa. Ja minä sen kun viittaan kintaalla. Syön sitä mikä minusta on maukasta ja silloin kun on nälkä, ja muut tehkööt mitä haluavat. Jostain syystä kuitenkin olen harvinaisen terve. Varmaahan on, että kuolen kumminkin :-)

Tämä toksikologi antoi meille elämänohjeeksi aivan samat asiat kuin isänikin:
"Tunne itsesi, anna arvo toisillekin."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti