perjantai 30. huhtikuuta 2010

Tilauksia. Konsertti Hampurin merimieskirkossa

Asuin etelässä, Hilzingenissä, Riedheimin kylässä siellä tulivuoren rinteessä vuonna 2005. Olin Saksan kielikoulujen pedagogisen neuvoston jäsen ja osallistunut neuvoston kokoukseen Saksan evankelisen kirkon keskuksessa Hannoverissa. Sen jälkeiseksi viikoksi olin sopinut markkinointikierroksen asiakkaan kanssa eri puolilla Saksaa. Minun piti hakea hänet Hampurin lentokentältä lauantai-iltana. Jäi yksi päivä ylimääräistä aikaa.

Mitä sillä ajalla? Totta kai Hampurissa tekemistä löytyy, ja saan usein viettää aikani yksin. Olen tottunut käymään teatterissa ja konserteissa ja näyttelyissä aina yksin. Myöhemmin sitten, 2006, Hampurista tuli kotikaupunkini ja minulle hyvin rakas, mutta tuolloin en siellä juuri ketään tuntenut. Päätin ensin mennä merimieskirkolle nauttimaan kirkon kahvilan erinomaisista korvapuusteista, ja miettiä sitten mitä tekisin seuraavaksi. ”Tilasin” itselleni mukavan päivän.

Kirkolla minulta kysyi nuori mies, moottoripyörävarusteissa, satunko tietämään miten pitkä matka on Rostockiin ja miten kauan kestää, ja satuinhan minä, kun olin monet kerrat Hampurista Rostockiin ajanut, olinhan jo tuolloin tuonut erinäisiä autoja Suomeen. Moottoritie numero 20 oli tuolloin työn alla ja kiertotietä kosolti. Mies kiitti tiedosta, ja se oli sitten siinä.

Jonkun ajan kuluttua alkaa merimieskirkon kirkosta kuulua laulua ja soittoa. Mozart siellä kaikuu ja muukin tuttu oopperamusiikki. Avaan hiljaa oven ja astun tyhjään kirkkoon.

Tämä äskeinen tien kysyjä siellä laulaa, moottoripyörävaruisteissaan, ja häntä säestää noin ikäiseni nainen. Kirkossa on erinomainen akustiikka. Istun hiljaa ja kuuntelen ja nautin.

Laulun ja soiton päätyttyä menen ja kiitän ikiomasta konsertista. Jäämme juttelemaan, sitä kuuluisaa small talkia. Hetken kuluttua pianisti kysyy, onko meillä kiire. ”Ei oikeastaan”, sanomme molemmat. ”Sitten kutsun teidät lounaalle – minulla oli eilen vieraita ja tein heille juustofonduen, sitä on vielä riittämiin meille kolmelle.” Kiitämme molemmat ja päätämme lähteä tämän pianistin kotiin.

Sillä aikaa kun tämä emäntämme valmistelee ruuan ja kattaa pöydän, hän neuvoo meitä tutustumaan Hampurin vanhaan kaupunkiin, siihen kaupunginosaan, jossa hän asuu. Talot ovatkin viehättäviä. Kumpikaan meistä ei tunne Hampuria kummemmin, joten otamme kiitollisina neuvot vastaan.



Osoittautuu, että laulaja on suomalainen kiinteistövälittäjä, jonka harrastus on klassinen laulu, ja että emäntämme on Hampurin entisen konsulin ensimmäinen vaimo, ja sveitsiläinen. Hän jäi eron jälkeen asumaan Hampuriin ja myös Helsinkiin. Konsulista ilkeät kielet olivatkin jo etukäteen huhuilleet, että hän oli juossut nuoren naiskauneuden perässä, aivan kuten muutkin miehet, joilla on vähänkin nimeä tai valtaa tekevät, huomaamatta että tekevät itsensä siten naurettaviksi.

"Sattumoisin" tämä mies oli harjoitellut viimeksi juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" pianisti oli samoin harjoitellut juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" tämä oli heille tullut puheeksi, ja "sattumoisin" olin siellä merimieskirkolla juuri sillä hetkellä, kun he päättivät musisoida yhdessä...

Lähdemme fonduen ja mukavan keskustelun jälkeen kukin tahollemme sopimatta sen kummemmin mitään. Tilaus oli toimitettu viimeisen päälle minulle oikein: olin saanut oman konsertin, turistiopastuksen sekä lounaan mukavassa seurassa.

torstai 29. huhtikuuta 2010

Sveitsin juustot ja alppitorven soitannat

Päivän kuva Suomen kuvalehdessä eilen on Sveitsistä. Lehmä siinä ammuu ja poika soittaa alppitorvea.

Sveitsissä on vihreää ja aina haisee jossain. Lehmänlanta näes. Tunnetusti Sveitsin vuoret on tehty juustosta. :-)




Juustovalikoimat ovat mahtavia; vielä en ole tavannut sellaista runsaudensarvea missään Suomessa. Juustoloihin voi käydä tutustumassa samalla tavalla kuin viinitiloihinkin. Juustoista voi loihtia kaikenlaista herkkua. Tunnetuin lienee juustofondue. Sitä meillä tehtiin joskus pyhäpäivinä ja usein kun tuli vieraita. Kasari voidellaan ensin valkosipulin kynnellä, sitten sulatetaan juustolajit, mielellään kolme erilaista, sitten suurustetaan ja joukkoon vielä valkoviini ja kirsikkaviina sekä pippuria ja muskottia. Ja höysteeksi tuoretta patonkia…

Ja palasensa kattilaan pudottanut saa suudella vierustoveriaan.
Eikä raskaan aterian jälkeen nukuta :-)

Ai niin, unohdin vallan, että "en osaa laittaa ruokaa". Hm.. jotenkin tuntuvat kuorineen keitetyt perunat ja makkarakastike niin erilaisilta… Ja täällä Suomessa on kaupan hyllyt väärällään ei-yhtään-minkään-makuisia juustotekeleitä, sellaisia kumipallon näköisiä mönttejä. Keski-ja Etelä-Euroopan juustoja minulla on oikeasti kova ikävä! Ja missäs on tuore patonki Suomessa? Sellainen jota ei ole pakattu muoviin? Muovihan veisi patongilta ytimen ja jujun. Muoviin pakattu leipä maistuu muovilta.

Fondue ei muuten mitenkään voi olla liharuoka. Sana fondue on ranskaa ja tarkoittaa sulatettua; liha ei tietääkseni sula mihinkään, ei ainakaan kuumaan rasvaan.

Suomen kuvalehti mainitsee alppitorven kevään merkiksi. Minä en tiennyt, että se olisi nimenomaan kevään merkki. Alpit eivät olleet kaukana, joten kävimme vuoristossa kaikkina vuodenaikoina, milloin hiihtämässä, milloin patikoimassa.

Alppitorvi on hassu soitin. Se on monta metriä pitkä, niin pitkä että sitä kannetaan kolmessa osassa, ja kantajan on oltava melkoisen riski ihminen. Ääni on vahva ja käheä. Minäkin toki olen kokeillut, josko saisin torvesta äänen kuuluville. Ei sitten niin mitään mahdollisuutta, ei sitten niin pihahdustakaan… Nyt tiedän, että olen kovin heikko ja kehno nainen. Puhaltaminen on samanlaista kuin muunkin torven puhaltaminen: itse täytyy sävellaji löytää, ei ole olemassa valmista asteikkoa kuten kosketinsoittimissa.

Jos kuulee alppitorven soivan vuorilla, sitä jää kuuntelemaan kuin nalkkiin. Samalla katse hapuilee, missä se mahtaa soida. On kuitenkin täysin mahdotonta jäljittää, mistä suunnasta ääni tulee. Se kiirii kaikuna vuoren seinämästä toiseen. 




Äitini pitää alppitorven soinnista. Sattuipa, että kun hän oli kerran luonani Saksassa, lasteni kuoronjohtajan mies Peter Oehlen sattui samaisena sunnuntaina tiiminsä kanssa soittamaan kirkon pihalla tuoreelle hääparille alppitorveaan. Muuten nämä kolme miestä harjoittelivat Reichenaun saarella joka tiistai – harjoitella ei voi muutoin kuin tiettyinä aikoina, kun soittimilla on niin kantava ääni. Päätin järjestää äidilleni yllätyksen.

Kotimme oli mäellä, mäennyppylän takana siellä ja katolinen kirkko on alhaalla rannassa, joten sointi ei kuulunut kotiimme asti. Pyysin siis soittajia tulemaan meillekin… ja nämähän lupasivat, heti kirkon jälkeen, jos keittäisin kirkkokahvit ja leipoisin kakun. Tuumasta toimeen. Äidille en kertonut mitään, ja eihän hän tietenkään pannut pahakseen, että leivoin kakun, se ei herättänyt huomiota.

Oi, rahka-kirsikkakakun! Pihalla kas on se suuri kirsikkapuu.

Pihamme Allensbachissa oli hyvin suojattu naapurien katseilta. Katoin pöydän ulos ja keitin kahvit. Ja sitten alkoi tapahtua. Miehet marssivat pihalle, kokosivat soittimensa ja alkoivat soittaa. Äiti ihmettelemään, mistä soitto kuuluu… kannoin pihalle nojatuolin, istutin äidin siihen ja kerroin, että tämä konsertti on ihan vain hänelle yksin.

Käytännössä kuitenkin kävi ihan toisin: koska alppitorvilla on niin voimakas ääni, niin emmehän me montaa minuuttia keskenämme saaneet olla. Naapurit ilmestyivät yksi toisensa jälkeen pihallemme… konsertti ei ollutkaan äidille yksin!

Olen tainnut aiemmin kirjoittaa hyvistä naapureista…? Kahvia oli, ja kakkuakin.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Taru Saksan metsien kuolemasta

Muistanette 80-luvun kauhukuvat Keski-Euroopan metsien täydellisestä kuolemisesta vuoteen 2010 mennessä. Sitä pidettiin tuolloin tieteellisesti todistettuna tosiasiana ja kaikki menivät ja äänestivät vihreitä. Minulta kyseltiin Suomesta, minkä näköisiä Saksassa kasvavat puut nyt ovat. Ilmoitin tuolloin Suomeen, että vielä en ole nähnyt yhtään kärsinyttä puuta, mutta minä asunkin vain Leopoldshafenissa, Reinin ja Hardtwaldin metsän välissä, enkä Schwarzwaldissa. Koiranleuka kollegani (Saksan elintarviketutkimuskeskuksen johtaja Helmar Schubert) oli sitä mieltä, että syksyllä kaikki puut kuolevat, mutta että keväällä onneksi taas heräävät henkiin…

En kirjoita tässä kaikista median lietsomista kauhuskenaarioista, kuten esimerkiksi niistä taudeista, joiden piti tappaa koko ihmiskunta, mutta joita ei sitten oikeasti ollutkaan, kuten vaikka tämä viimeinen. Eikä tämä nyt muutenkaan niin kovin tieteellistä ole, joskin faktat on poimittu eri maiden virallisista tilastoista.

Mikä sitten on oikeasti totta? Saksa on hyvin metsäinen, luonnonkaunis maa. Maasto polveilevaa, tasamaata on ja vuoria. Aika harva turisti käy ikinä missään metsässä, paitsi Alpeilla vaeltelemassa. Metsässä ei näes ajella autoilla noin vain kuten Suomessa, siihen pitää olla erityinen omistajan tai metsänhoitoyhdistyksen lupa. Koska olen työni puolesta tulkannut ja näyttänyt tuhannen monet metsäpalstat suomalaisille metsäalan yrittäjille ja tunnen monet ”försterit”, metsähoitajat, olen ehkä nähnyt enemmän kuin monet muut. Ainoastaan suomalaiset puunkaatoyritykset ymmärtävät mistä puhun.

Saksan metsien kuolema on myytti. Ainakin tilastollisesti. Olisikohan nyt metsässä rauhan aika?



Jääkauden aikainen Mummelsee on Schwarzwaldissa 1032 metrin korkeudessa. Se on koko Saksassa tunnettu pieni pyöreä järvi. Se on muutenkin Saksan tunnetuinta metsäistä seutua. Vuoristohotelli ”Berghotel Mummelsee” avattiin taas viime vuonna, tulipalon jälkeen uudelleen rakennettuna.

Kaikki tuntenevat Vuoristosairaalan (Schwarzwaldklinik) ja professori Brinkmannin. Kyllä, siellä Schwarzwaldissa on juuri sellaista kuin filmissä, ja vuoristosairaala oli oikeasti hotelli Glottertalissa. . Brinkmannien pihaa en kuitenkaan koskaan osannut laittaa minnekään Schwarzwaldiin. Aikani seutua kierreltyäni selvisi syykin: piha olikin ihan meidän lähellä, Napoleon III:n museon Arenenbergin linnan piha Sveitsin puolella, ylhäällä rinteessä Salensteinissa, ja näköala perheen terassilta on alas huikean kauniille Bodenjärvelle ja Reinin joelle.




Metsää on kuitenkin joka puolella Saksaa - tuntuukin siltä, että sitä on kaikkialla muualla paitsi Ruhrin ja eteläisen Saarlandin alueella, ja autobaanoilla. Se, joka kaahaa tuhatta ja sataa maan läpi, ei näe mitään. Metsää nimittäin kasvaa myös isoissa kaupungeissa, ja niistä monet muistuttavatkin enemmän puistoja kuin suurkaupunkeja, paitsi tietenkin aivan ydinkeskustassa. Sellaisia ovat Berliini, Hampuri, München, Leipzig, tai vaikkapa Karlsruhe – pienistä sitten puhumattakaan.

Saksan tilastokeskus tiedottaa, että vuodesta 1992 vuoteen 2008 metsän pinta-ala Saksassa on kasvanut 176 neliökilometriä vuodessa. Metsä ei olekaan kuollut.

Arvaapa, missä kasvaa enemmän puuta, Suomessa vai Saksassa? Absoluuttisesti mitattuna eniten puuta Euroopassa on Saksassa, Venäjän jälkeen: 3,38 miljardia kiintokuutiometriä. Suomessa 1,94 miljardia, Ruotsissa 2,93, Ranskassa 2,98 miljardia (2009). Saksan pinta-ala on 357.020 km², Suomen 304.530 km². Saksa on siis 1,17 kertaa suurempi kuin Suomi, mutta puuta on 1,74 kertaa enemmän. Noin 30 % Saksan pinta-alasta on metsää.



Mitä saksalaiset sitten tekevät puullaan? Sitä mitä suomalaisetkin. Varsin kehittynyt on elementtitalovalmistus – toisin kuin Suomessa luullaan - sekä haketus ja pellettien valmistus. Tämä taas johtuu uusiutuvan energian systemaattisesta suosimisesta, syöttötariffikin on ollut voimassa jo kymmenisen vuotta. Suomi on uusiutuvan energian käytössä auttamattomasti jälkijunassa, eikä suinkaan Euroopan mallioppilas. Uusiutuvaksi energiaksi Suomessa lasketaan tätä nykyä kai myös ydinenergia, vai miten tämä viimeisimmän poliittisen päätöksen ymmärtäisi…?

Neljännes Saksan puutuotteista menee vientiin. Metsä ja puuteollisuus työllistävät 1,3 miljoonaa ihmistä; vertailun vuoksi: metalli- ja koneteollisuus työllistää 850.000 ja elektrotekniikka- ja autoteollisuus noin 800.000 ihmistä.

En puutu tässä metsätalouteen sinänsä. Kun olen sitä seurannut monissa Keski-Euroopan maissa ja nyt asuen Suomessa, aikaisempi mielipiteeni Suomen erinomaisuudesta tässäkin asiassa on saanut pahan kolauksen. Ei ihme, että suomalaiset pyrkivät ulkomaille - jos suinkin kykenevät.



Minusta – märkäkorvaisena suomalaisena - oli sunnuntain vietto Saksassa hullunkurista. Silloin nuorena sitä tehtiin mitä kuulemma piti tehdä, myöhemmin tein mitä itse hyväksi näin… Siis: sunnuntaina perheen äiti valmistaa erityisen juhlavan aterian, joka valmistaminen kestääkin tuntitolkulla; sillä aikaa perheen isä katsoo televisiota. Auto pestään lauantaina, kapakassa kantapöydässä käydään perjantai-iltana. Perhe ilmestyy ruokapöytään pyhäpuvuissaan. Aterian jälkeen äiti tiskaa, ja isä kuivaa astiat. Vielä tarkemmin: astioita ei huuhdota lainkaan. Pyyheliinat levitellään kuivamaan pitkin tuolin selkämiä. Astioiden kuivaamista pyyheliinoihin kutsutaan ”auttamiseksi” kotitöissä. Sitten lähdetään autolla jonnekin metsän reunaan, jätetään auto parkkipaikalle ja kävellään metsätietä edestakaisin tunnin verran. Sen jälkeen mennään kotiin kahville, ja tarjoiluna on aina perheen emännän leipoma kakku, yleensä useita erilaisia kakkuja. Kakut toki ovat Saksassa aivan omaa luokkaansa, todella herkullisia. Mutta se että joka ikinen sunnuntai tämä rituaali…!

Eikä totisesti ole kunniakasta kutsua itseään tavalliseksi tallaajaksi, saati metsäläiseksi…

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Kirjoittelua. Finnland on Line, Markku-liitto ja jääkarhuklubi

Kirjoitanhan minä muutenkin kuin vain tätä blogia, ja olenkin itseeni tuiki tyytyväinen, että pystyn tekemään sen kahdella kielellä. Vaikka kouluaikoina inhosin saksaa.

http://www.finn-land.net/finnischer-humor/markku-liitto-2504101.htm

Vanhemman poikani nimi on Markku. Karlsruhessa vaikuttava oopperalaulaja Markku Tervo tuumasi aikoinaan, että valitsinpa pojalle hyvän nimen! ;-)

No tokihan. Suvun perinteen mukaan, kun meillä on muitakin Markkuja. Niinpä ihan muuten vaan kirjoitin eilen, Markun nimipäivänä, jutun Markuista ja Markku-liitosta saksankieliseen nettilehteen Finnland on Lineen. Nimipäivän vietto nimittäin on ainutlaatuinen tapa, joka on tällaisenaan olemassa vain Suomessa ja Ruotsissa, ja toisaalta Markku-liitto on aika erikoinen, hauska yhdistys. Jonka jäsen poikani tietenkin on. Ja puhuu myös suomea. Markku itse on tyytyväinen nimeensä: se poikkeaa juuri sopivasti Saksassa yleisestä Markuksesta ja kuitenkin se mielletään samaksi nimeksi, ja nimimerkiksi voikin sitten sopivasti valita kirjaimet Mq, kuten nimi Saksassa ja muualla ei-suomenkielisissä maissa äännetään.

Finnland on Line, www.finn-land.net on Cornelia Kiaupan ylläpitämä saksankielinen nettilehti, jolla on päivittäin 5000 - 8000 lukijaa. Sieltä löytyvät Suomea koskevat päivän uutiset sekä kaikkea mahdollista Suomea koskevaa taivaan ja maan väliltä. Minäkin sinne silloin tällöin vapaana toimittajana kirjoittelen. Jopa monet opettajat käyttävät sen uutisia opetusmateriaalina. Välttämätön lehti onkin kaikille niille, jotka eivät puhu suomea, mutta haluavat pysyä ajan tasalla asioissa, jotka koskevat Suomea.

Viime kesänä kirjoitin saksaksi artikkelin myös Audista ja Kiesistä. Puujalkanimivitsi ei valitettavasti uppoa saksalaiseen. Juttu asiana sen sijaan oli sen verran erikoinen, että Saksan arvostetuin nettilehti Spiegel online siteerasi minun kirjoittamaani artikkelia…

Toinenkin poikani on yhden hauskan kerhon jäsen. Kesällä 1981 kävimme Hammerfestissä. Mieleen jäi, että kylmä siellä oli, brrr...! Yksi porukka vietti polttareita, ja nuori sulhaskokelas joutui uimaan keskustassa olevassa suihkulähteessä… vesi oli neljän asteen luokkaa.

Hammerfestin kaupunki on keksinyt hauskan tavan kerätä rahaa: kaupungissa voi liittyä jääkarhuklubiin. Edellytys oli tuolloin jäsenmaksu 40 kruunua ja henkilökohtainen ilmestyminen paikalle. Niin ilmoitimme vuoden vanhan pojan klubin jäseneksi. Vuosikokous on aina tammikuun ensimmäisenä päivänä, jolla varmistetaan, ettei liikaa jäseniä tule paikalle… Odotan jännittyneenä, milloin poika lähtee vuosikokoukseen. Ei puhu norjaa…

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Kolumbus ja unelma ja laulujen luritukset

Luulitteko ihan oikeasti, että vain suomalaisten laulujen sanat ovat tuikityperiä? Tai päinvastoin, että suomalainen huumori on vallan maailman parasta? Saksalaisetkin osaavat typeryyden taidon, ja on muitakin lauluja kuin vain ”Münchener Hofbräuhaus”… joka mahtavan iso oluttupa sivumennen sanoen sulkee ovensa illalla kello 23 ja häätää väen pihalle, eli se siitä juottolasta ja niistä olutta tankkaavista humalaisista. Saksassa kun on suuri häpeä olla julkisella paikalla humalassa. Se ei tosin mitenkään vähennä Münchenin kaupungin viehätystä sinänsä.

On paljon muutakin: karnevaalilaulut, ja niiden toinen toistaan älyttömämmät tekstit. Puujalat. Vai paljonko järkeä on tässä laulussa: ”Kaikki päättyy aikanaan, vain makkara päättyy kahteen kertaan…” tai ” Minulla on sipuli pään päällä, olen Döner”. Kyllä, aivan kuten Alatalo tai Frangén.

Tämä allaoleva laulu ei mitenkään liity karnevaaliin, sitä lauletaan kun kumppanit tapaavat toisensa. Juhlia kun on jos jonkinlaisia, vuoden ympäri, milloin missäkin, joka seuralla omansa ja joka kunnalla lisäksi useat katujuhlansa vuodessa. On varsin vaikeaa kulkea minnekään löytämättä mitään juhlaa tai juhlittavaa.

Mutta tämän laulun sanoma on tärkeä! Jussi Töytäriä lainaten:

”Kokeile jotain uutta.
Riittää kun muistat, että amatöörit rakensivat Arkin ja ammattilaiset Titanicin.”

Yllättäen ja näin jokapäiväisen ja hyvin tunnetun kansanlaulun ollessa kyseessä löysin netistä vain tämän yhden lauletun version: http://www.youtube.com/watch?v=d-5ezUBplrU !



Mies, jonka nimi oli Kolumbus,
oli tunnettu merenkävijä.
Häntä painoivat suuret murheet,
sillä hän etsi uutta maata ja merta.

kertosäe:
Kunnia ja voitto, jippii!
Gloria, Viktoria, widewidewitt bum bum.

Kun hän joi aamukahviaan,
hän huudahti iloisena: ”Luojalle kiitos!”
Sillä aamun ensimmäisellä raitiovaunulla
hänen luokseen tuli Espanjan kuningas.

”Kolumbus”, kuningas sanoi, ”mies hyvä,
sinähän olet kyvykäs mies ja olet saanut paljon aikaan.
Vaan meiltä puuttuu vielä yksi uroteko.
Löydä minulle Amerikka!”

Päätetty, tehty. Miehen sana pitää.
Samana päivänä Kolumbus lähti.
Ja eräänä päivänä hän huusi: ”Maata!
Ja voi, miten kaikki näyttääkin tutulta!”

Rannassa väki seisoi hiljaisena.
Kolumbus sanoi: ”Hyvää päivää,
onko tämä Amerikka?”
Ja villit huusivat: ”Kyllä on!”

Ja villit säikähtivät
ja huusivat: ”Meidät on löydetty!”
Mutta päällikkö sanoi: ”Hyvä mies,
sinäpä olet sitten Kolumbus?”

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Bauhaus

Bauhaus on saksalainen rakennustarvikeliikeketju. Ei suurin ja kaunein, mutta se ainoa, joka on rantautunut Suomeen. Eihän Lidlkään ole Saksan suurin ja kaunein; Saksassa sen maine on lähinnä "no jaa". Siitä muuten voisi vetää sen johtopäätöksen, että suomalaiselle kelpaa kyllä se "no jaa", laadusta viis. Saksassa on näes myös laadukkaita laatikkokauppoja. Niistä suurin ja tunnetuin on ALDI, joka jakautuu kahteen, ALDI Nord ja ALDI Süd ovat veljesten omistamat ja johtamat liikkeet ja niiden omistajat Saksan rikkaimmat miehet. Ihmiset ostavat, koska laatu on kohdallaan.

Bau + Haus = rakennus + talo - varsin looginen nimi kauppaliikkeelle, joka myy rakennustarvikkeita. 


Bauhaus on kuitenkin oikeastaan ja vanhastaan ihan jotain muuta. Se on tyylisuunta, joka syntyi Saksassa viime vuosisadan alussa Weimarin kaupungissa. Jos Saksassa pitäisi nähdä vain yksi ainoa kaupunki tai paikkakunta, se ei olisi Berliini eikä Hampuri eikä München, vaan minun mielestäni nimenomaan Weimar. Weimar sijaitsee itäisessä Saksassa, Erfurtista jonkin matkaa itään. Siellä on 60.000 asukasta, mutta turisteja käy vuosittain 3,5 miljoonaa. Vuonna 1996 Weimar otettiin Unescon maailmanperintölistalle, vuonna 1999 se oli Euroopan kulttuurikaupunki. Bauhaus sinänsä on vain yksi niitä kymmeniä asioita, joista kaupunki on kuuluisa.

Omakohtainen suhdekin kaupunkiin toki on: siellä asuu ja vaikuttaa muusikkotyttäreni. :-) Weimarin kaupungista, sen kulttuurista ja historiasta olen kirjoittanut. Weimarin kamarikuoro on elämys sinänsä ja Saksassa maan huippukuoroja.

Weimarin Bauhaus-museossa on nähtävillä koko Bauhaus-koulun ja -tyylisuunnan historia, yli 300 näyttelyesinettä. Bauhaus-koulu, joka avattiin Weimarissa 1919, muutti sitten 1925 Dessauhin, sitten Berliiniin, ja suljettiin kansallissosialistien toimesta 1933, on tähän päivään asti saksalaisen kulttuurin 1900-luvun näkyvin ja menestynein vientiartikkeli. Tämän kaikkia elämänaloja koskevan, kansainvälisen taiteen, arkkitehtuurin, muotoilun ja näyttämötaiteen maine on yhä tänäänkin, 77 vuotta sulkemisensa jälkeen, täysin ajankohtainen.

Kuten niin usein, uutta syntyy siitä, että joku on tyytymätön olemassa oleviin olosuhteisiin ja saa muutaman muun mukaansa. Bauhaus-koulu oli Weimarin taideteollisen oppilaitoksen ja taidekorkeakoulun yhdistelmä. Perustaja arkkitehti Walter Gropius oli sitä mieltä, että taide ja käsityö on saatava yhdistetyksi. Kaikkia taiteen ja käsityön lajeja opetettiin saman katon alla. Taidetta pidettiin käsityön parempana ilmentymänä ja koulun oli tarkoitus yhdistää yhteiskunnan asettamat säätyerot taiteen ja teollisuuden välillä.

Bauhausin kuuluisia nimiä ovat Walter Gropiuksen lisäksi Lyonel Feininger, Gerhard Marcks, Johannes Itten, Paul Klee ja Wassily Kandinsky. Bauhaus-tyyli on vaikuttanut moderniin arkkitehtuuriin pysyvästi; suomalaisista sille perustuvaa tyyliä funktionalismia edustavat vaikkapa Alvar Aalto ja Ilmari Tapiovaara. Tapiovaara taas tunnetaan Askon taiteellisena johtajana ja on uraauurtavasti vaikuttanut suomalaisten makuun. Yksinkertaisia, suoria linjoja, ei mitään snörkkeleitä missään. Muita myöhempien aikojen tämän tyylin vaikuttajanimiä ovat Ludwig Mies van der Rohe ja Le Corbusier, ja Marcel Breuer, Mies van der Rohe…

Olethan nähnyt nukkumalähiöitä ja kaupunginosia nelikulmaisine, valkoisine, kubistisine taloineen? Olet nähnyt isot lasi-ikkunat ja suuret parvekkeet ja terassit? Tasakatot ja milloin minnekin päin vinksallaan olevat yksipuoliset katot? Suomessa ei ole olemassa omaa rakennustyyliä. Nämä talot ovat Bauhausia parhaimmillaan. Myöhemmin tyylejä kuitenkin kutsuttiin eri nimillä, kuten modernismi, kubismi, klassisistinen modernismi, uusi asiallisuus, kansainvälinen tyyli, uusi rakennustyyli jne.

Olethan nähnyt nk. keinuvat tuolit, joissa on metallinen runkoputki ja nahkainen istuinosa? Olethan nähnyt metallisen tarjottimen? Suola- ja pippuriastian omalla pöydälläsi? Koivupuisen jalastuolin, Koivutaru-nojatuolin? Teema-astiastot? Tanskalaisen Poulsenin metalliset vaaleat lamput? Tai, maanläheisemmin ja valitettavan arkisesti: käypä seuraavassa huoltoaseman baarissa katsomassa mitä tuoleja siellä on…











Löytyipä netistä helmikuussa Suomessa designmuseossa ollut modernismia käsittelevä näyttelykin:

http://umami.fi/kulttuuri/liisa/kun-moderni-saapui-suomeen/


Viime kesänä, kun vietettiin Bauhaus-koulun 90-vuosijuhlaa, vitsaili Frankfurtin toisen suuren päivälehden, Frankfurter Rundschaun toimittaja Dirk Fuhrig kertomalla, että Ikeakin on nyt Weimarissa. Lause on kaksimielinen: Ikea todellakin rakensi sinnekin myymälänsä. Mutta tosiasia on myös, että sekin – eli rakennusten ja huonekalujen massavalmistus - on syntynyt Weimarissa juuri tuon Bauhaus-koulun ideoiden ja ideoijien työn seurauksena.

 Weimarin Bauhaus-yliopisto

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Ikioma uutistoimistoni

En katso televisiota, en kuuntele radiota, minulle ei tule yhtään päivälehteä. Eikä mainoksia.
Elän siis täysin pussissa. En tiedä mistään mitään?

Tämä ammatti tuo mukanaan viestejä koko ajan ympäri maailmaa. Toki sitten keskustellaan tai pelkästään tiedotetaan maailman tapahtumista.

Yhtenä maanantaiaamuna varhain sain Saksaan työasioissa puhelun Seinäjoelta, ja ensimmäinen kysymys oli, olinko käynyt sunnuntaina kirkossa. Kyllä olin, mutta en Tyrväällä - kirkko oli palanut edellisenä yönä, siitä ei Saksassa tietenkään tiedetty vielä mitään.

Kun Lapissa Greenpeace puuttui Porttipahdan altaan asioihin, sain kuulla siitä kotonani Saksassa kertomuksen suoraan sillä minuutilla ja paikan päältä. Asia kuten yleensäkin näyttää varsin toisenlaiselta, kun sitä ei ole suodatettu virallisen median kautta.

Kun yksi iso kauppaliike Saksassa meni konkurssiin, sain kuulla siitä kotonani Suomessa silminnäkijän kertomuksen, miten hän oli juuri keskustellut toimitusjohtajan kanssa...

Kun tsunami pyyhkäisi Aasian maiden rannikolle, sain silminnäkijän kuvauksen asiasta suoraan omassa kodissani vähän myöhemmin samana talvena. Ystävälläni on Thaimaassa lomakylä, ja hän oli auttamassa sikäläisiä suomalaisia selviämään hengissä ja kotimaahan. Aika rajulla tekstillä hän moitti sekä matkatoimistoja, Suomen valtiota että Punaista ristiä toimettomuudesta. Oli tuolloin tammikuun alussa myös kirjoittanut Helsingin sanomiin.

Vähemmän dramaattista on, että tiedän kokolailla hyvin eri ihmisten kertomana, missä eri puolilla Eurooppaa ja joskus Euroopan ulkopuolellakin - Intiassa, Lähi-idässä, Amerikassa, Australiassa - on milloinkin millainen sää.

Tämän kaiken voin selittää sillä, että minulle tämän kaiken kertovat ystävät ja liiketutut.

Mutta millä selitän seuraavat asiat?

Syksyllä 2001 ystäväni Niina oli pyytänyt New Yorkissa asunutta ystäväänsä laittamaan viestinsä minun sähköpostiini, josta hän voisi ne sitten kätevästi käydä lukemassa, sillä muuttonsa takia ei ollut vielä saanut omaa nettiliitäntää. Sinä samaisena päivänä, kun tornit kaatuivat, sain omaan sähköpostiini suoran henkilökohtaisen kuvauksen tornien kaatumisesta, sellaiselta ihmiseltä joka oli ollut paikalla, vaikka minulla itselläni ei ole siellä yhtäkään tuttavaa.

En nouse aikaisin ylös, jos ei ole pakko, aamu-uninen kun olen. On kuitenkin aamuja, jolloin herätetään, kuin taikaiskusta konsanaan.
Kello viisi yhtenä aamuna heräsin ja laitoin radioni soimaan. Ja mitä se kertookaan! Että Venäjällä, Tšernobylissä on tapahtunut ydinonnettomuus. Miksi juuri tuona aamuna herään varhain, ja kuuntelen radiota, kun en sitä muuten tee? Tiesin siis asiasta, ennen kuin kukaan lähipiirissä oli sanonut mitään.

Vähemmän dramaattisia väläyksiä tapahtuu toki myös, ja itse asiassa hyvin usein. Kuuntelen musiikkia autossa ja vaihdan kanavaa, ihan muuten vain. Ja juuri sillä sekunnilla liikennetiedottaja ilmoittaa, että juuri siinä kohdassa Münchenissä, missä olen menossa, on ruuhkaa ja kiertotie se ja se. Kiitän ääneen ja vältän ruuhkan.

Yksi lempikappaleitani on Beethovenin Kuutamosonaatti. Tytär soitti sen, kaikki osat, muutamissa juhlissa, myös minun viisikymppisilläni. Yhtenä aamuna satuin myös heräämään varhain ja laitoin radion soimaan. Siellä soi Kuutamosonaatti, ensimmäisestä sävelestä viimeiseen. Kiitin Luojaani - kuka muu minulle olisi sen musiikin juuri silloin lähettänyt?

torstai 22. huhtikuuta 2010

Erilaisia ajatusmaailmoita

Rakennettuamme talon Frankfurtiin meillä oli taloudellisesti hyvin tiukkaa. Valittelin sitä anopilleni. Hän sanoi: "Kärsi, kärsi, niinhän minäkin olen joutunut tekemään".

"Jaa-a", ajattelin, "olisikohan muitakin vaihtoehtoja." En ajatellut kärsiä, se ei ole minusta yhtään kivaa.

Valittelin samaa asiaa äidilleni. Hänpä vastasi täysin toisin: "Voi hyvä lapsi. Sinä olet terve, fiksu, kielitaitoinen. Keksi jotain, jolla ansaita rahaa, äläkä siinä valittele. Toimi!"

Niin sitten tulivat nämä päivähoitolapset, käännöstehtävät monellekin firmalle, kielikoulun perustamiset ja opetustyö, muut kotkotukset, vaatteitakin ompelin paitsi omalle perheelle myös toisillekin, ja sitä rataa. Tuntui ihan mukavalta ostaa jonkun ajan kuluttua uusi sohva ja nepalilaismatto ihan omalla rahalla. Siinä sivussa hoidin toki myös oman perheen ja talon ja puutarhan, harrastukset ja kurssit ja kurssittamiset. Saksassahan ei ole mitään valmiina eikä ole holhousyhteiskuntaa kuten Suomessa, vaan jos jotain haluaa se on tehtävä itse. Minua voi vapaasti syytellä vaikka mistä, mutta ei laiskuudesta.

Kun erosin, anoppini piti minulle ison saarnan. "Sinun tehtäväsi on palvella miestäsi", hän sanoi. Vastasin, etten tietääkseni ole allekirjoittanut mitään orjasopimusta. Siitäpä tietenkin syntyi mehevä riita. Miten kiittämätön olenkaan.

Äidille kerroin, että olin lähtenyt ja varasin saman tien lennon Suomeen, kun kerran joulu oli tulossa. Äiti vastasi: "En tykkää tuosta yhtään. Ja tiedä, että en tule katkaisemaan välejä mieheesi. Mutta koska sinä olet aikuinen, niin kai sinä tiedät mitä teet." Ja sitten hän ilahtui: "Tervetuloa, vihdoinkin tulet jouluksi tänne!" Ja mitä hän ja lähisukulaiset Suomessa tekivätkään? Eivät moittineet, vaan järjestivät minulle juhlat. Olen siitä heille tänäkin päivänä kiitollinen.

Erilaisia?

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Tulivuoren rinteessä

Kyllä, asuin oikeasti tulivuoren rinteessä viidensadan metrin korkeudessa parisen vuotta, sen jälkeen kun olin muuttanut pois Allensbachista. Saksassa siis, Bodenjärveltä suoraan lähteen, edelleen Sveitsin rajalla. Kun Saksassa oli tulvia, tuumasin vain että tuskin ne vuorille yltää... :-)




Onhan Saksassa toki tulivuoria. Tosin ne ovat sammuneet jo kymmeniätuhansia vuosia sitten, eikä uusia purkauksia ole odotettavissa. Kuitenkin olen kokenut myös järistyksen siellä. Poikani oli viikonvaihteen luonani, ja heräsimme molemmat aamuyöstä kovaan kolinaan ja ikkunalasin helinään. Nousimme katsomaan, oliko kissani hypännyt jonnekin ja pudotellut jotain lasiesineitä. Vaan emme nähneet mitään, joten kävimme uudestaan nukkumaan. Jonkun hetken kuluttua kuului samanlainen kolina. Taas nousimme katsomaan, mutta emme havainneet mitään erityistä. Aamulla asunnon omistaja kysyi, olimmeko kuulleet kolinat; järistys oli kaatanut kaikki heidän kellarissaan olleet puiset hedelmälaatikot…

Hegau Etelä-Saksassa, Schwarzwaldin ja Reinin välissä, on tuliperäistä aluetta. Riedheimin kylä Hilzingenissä, jossa asuin, oli rakennettu 643 metriä korkean Hohenkrähenin kylkeen. Koko kylä on siis rinteessä ja sieltä on mahtavat maisemat kauas Sveitsiin. Kirkkaalla säällä ja sopivan ilmanpaineen vallitessa sieltä näkyvät jopa Bernin Alpit. Myös minun parveekkellani istuttiin ystävien ja vieraiden kanssa ilta jos toinenkin illastaen ja ihaillen maisemaa ja laskevaa ilta-aurinkoa.

Hegaun alueella on kymmenen tulivuorta. Ne näkyvät hauskasti maisemassa korkeina, suhteellisen jyrkkinä nyppylöinä. Korkein vuorista on Neuhewen, 876 metriä. 


Tunnetuin taas on 686 metriä korkea Hohentwiel. Sen huipulla on varhaiskeskiajalla rakennettu linna, kuten Saksassa yhden jos toisenkin vuoren huipulla, itse asiassa kaikkien näiden kymmenenkin huipulla. Linna näytteli tärkeää roolia etenkin kolmikymmenvuotisessa sodassa. Napoleon sitten hävitti linnan; nykyisin se on vain näyttävä raunio, mutta hyvin suosittu turistikohde.

Hohentwiel on Singenin kaupungin tunnusmerkki, sen kaupungin, missä ovat Maggin tehtaat. Singen taas oli minulle lähin kaupunki ja siksi varsin tuttu paikka. Ja monet vieraat raahasin raunioille, ja nämä säännöllisesti läähättivät ja valittivat, että onpa korkealla… mutta että kylläpä kannatti.

Hohentwiel oli paikallisen herttuan asuinpaikka. Hohentwielin tekee kuuluisaksi Viktor Scheffelin 1855 kirjoittama romaani Ekkehard, linnan ja varsinkin linnanrouvan, herttua Hadwigin vaiheista. Tämä rakastui leskeksi jäätyään Sveitsin St.Gallenissa vaikuttaneeseen opettajaansa munkki Ekkehardiin. Tapahtuma-aika 1000-luvun alkuvuodet.

Nykyisin vuoren on tehnyt kuuluisaksi vuosittainen heinäkuinen Hohentwielin festivaali, jossa esiintyjinä Saksan eturivin muusikkoja, sekä klassista että populäärimusiikkia, ja vieraitakin tulee yli 20.000. Muuten turisteja käy vuosittain yli 120.000…

perjantai 16. huhtikuuta 2010

Toimintatapoja

Sata kertaa olen sanonut asiakkailleni, jotka ovat eri kansallisuuksia ja joilla tietenkin on erilaisia toimintatapoja, että useimmiten ei ole olemassa oikeaa tai väärää, vain ON. Se joka ei ole koskaan nähnyt muuta kuin oman takapihansa, ei voi kuvitella että on muutakin. Eikä se joka on kerran käynyt lomalla jossain, voi oikeasti keskustella juuri mistään.

Ei esimerkiksi ole olemassa mitään lakia missään siitä, riisutaanko kengät ovella vai ei, vaan se riippuu maasta. Saksassa sellainen on epäkohteliasta, Suomessa on epäkohteliasta tulla katukengissä sisään.

Mutta osaako joku antaa vastauksen seuraaviin kysymyksiin:

Kun maksetaan lasku käteisellä, vastaanottaja kuittaa laskuun että on saanut maksun. Vai kuittaako maksaja omaan laskuunsa, että on maksanut laskun? Kun asiakas vie Suomessa rahaa pankkiin omalle tililleen, niin asiakas, siis maksaja, kuittaa että on vienyt rahat tilille. Vastaanottaja eli pankki ei kuittaa. Ai et ole huomannut tässä mitään ristiriitaa? Kuka sai rahat ja kuka kuittasi ja mitä?

Kun ostan auton, näen sen tai tilaan ja maksan kun olen sen saanut, mahdollisesti maksan varausmaksun sopimusta tehdessäni. En siis vie autokauppaan ensin rahaa kaiken varalta, ja käy odottamaan, josko kauppias ensi viikolla sattuisi jonkin omasta mielestään minulle sopivan auton näyttämään. Kyllä minä ihan itse haluan päättää mitä ostan. Kuitenkin tämä on juuri tapahtunut, kyse ei tosin ollut autosta vaan muusta tuotteesta, ja ihan vakavalla naamalla myyjä väittää että tämä on normaali toimintatapa Suomessa, tänä vuonna 2010.

Voi tietenkin olla, että olen väärässä filmissä…?

tiistai 13. huhtikuuta 2010

Pankkiasiaa

Äitini on hyvin korrekti ja maksaa aina kaikki laskut ajallaan. On tehnyt niin koko elämänsä, vaikka yrittäjä olikin. Pankkihan on ihmisen paras ystävä. Hm...

Nyt sitten, kun taas olen lähdössä matkalle, pitäisi käydä maksamassa öljylasku. Tokihan sen maksupyynnön voi laittaa pankin kirjekuoreen ja kuoren postiin. Vanhemmalla ihmisellähän ei ole nettiä, jonka kautta maksaa laskut.

Ongelma syntyi siitä, kun en olekaan ajoissa laittamassa kirjekuorta postiin. OP-pankki nimittäin haluaa, että maksupyyntö tulee pankkiin viisi päivää ennen varsinaista maksupäivää.

Anteeksi kuinka? Tarkoittaako tämä, että OP-pankissa kerätään maksupyyntökirjeitä pöydälle, ja avataan ne vasta maksupäivänä?

Vai tarkoittaakohan se, että pankki käyttää vanhusten hyväuskoisuutta hyväkseen ja tekee vanhusten rahalla töitä nuo viisi päivää?

Mihin OP-pankki tarvitsee viisi päivää, siis kokonaisen viikon tehdäkseen yhden tilisiirron? Yllätys: Sampo-pankki tarvitseekin vain kolme päivää.

Mitä tekisin, jos saisinkin laskun joka pitää maksaa heti? En osaa ennakoida toisten ajatuksia, maksu siis myöhästyisi viidellä päivällä? Ai että on pikamaksu. Kyllä on, se maksaa 20 euroa ja vastaanottajalle siitä ilmoitus maksaa lisäksi 40 euroa. Koettu viime päivinä.

EU:n säädökset vaativat, että maksu yhdestä EU-maasta toiseen saa nykyisin kestää vain kaksi päivää. Miksi sitten Suomen sisällä viisi päivää?

Haloo, herätkää hyvät ihmiset: pankit eivät ole asiakkaita varten, vaan asiakkaat pankkeja varten. Pankkien kuten kaikkien muidenkin yritysten tarkoitus on tuottaa voittoa, ei mitään muuta.

Olen kyllästymiseen asti saanut vuosien varrella opettaa pankkivirkailijoita ja erinäisiä pankinjohtajia Saksassa, Ranskassa ja Suomessa tekemään omat työnsä...

Pitääkö tähän ihan oikeasti vielä kertoa 90-luvun laman pankkien ja poliitikkojen rötökset, jotka kansa kiltisti maksoi ja valitsi sitten samat heput tekemään samoja virheitä uudelleen?

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Autonhakujuttua 6 - huumeiden salakuljetusta

Joka kerran, kun tulen Öresundin sillan yli Tanskasta Ruotsiin, minut pysäyttää Ruotsin tulli, kierrättää koiran auton ympäri ja kysyy saksaksi tai englanniksi, onko minulla tullattavaa ja minne olen menossa.
Joka kerran vastaan, että ei ole tullattavaa ja olen menossa äidin luokse Suomeen.
"Hyvää matkaa sitten vaan!"

Vuokrasipa kolme vuotta sitten yksi suomalainen autoliike asuntoauton matkailijalle, joka lähti surffilautailemaan etelään.

Sain toimeksiannon hakea tuon auton Malmön tullista Suomeen; asuin tuolloin Hampurissa, joka on lähempänä Malmötä kuin Helsinki. Tä? Mitä se auto Malmössä?

Tämä auton vuokrannut matkailija oli hankkinut huumeita, ja oli ajatellut tuoda ne Suomeen. Ei tuonut, vaan päätyi vankilaan Ruotsissa, ja auto takavarikoitiin. Auto pidettiin siellä ja kun tapaus oli tutkittu, sen sai hakea pois.

Autossa ei ollut asiakkaan käytön ja/tai tullin syynauksen jälkeen mitään muuta vikaa kuin että se ja tuo ja tämä ei toiminut. En ihan vähällä säikähdä mitään, mutta kotimatka mutkistui ja hankaloitui; kun auton pyyhkijät eivät tammikuun räntäsateessa toimineetkaan, niin syy ei ollut viallinen sulake. Se syy löytyi yllättävältä taholta: ei ollut pyyhkijöillä moottoria. Mutta kaikella on kai tarkoituksensa. Ei kun korjaamaan. Ennen kuin sopiva osa löytyi, meni kaksi päivää. Turussa.

Se joka tämän lukee tietää, kuinkas sitten kävikään…

Siitä seurasi, mites muuten, seuraava seikkailu. Ihania päiviä Turussa, Saksassa, Norjassa.

lauantai 10. huhtikuuta 2010

Maailma muuttuu: Konrad Zuse

Kaikki tietävät, kuka on Bill Gates. Vaan kuka tietää, kuka keksi tietokoneen?
En ole vielä tavannut ketään, joka olisi heti tiennyt vastauksen tähän kysymykseeni.

Tässä historiaa ja omiakin kokemuksia.

Kun muutin Saksaan vuonna 1974, silloinen poikaystäväni teki diplomityötään tietokoneohjelmana. Se oli jotain uutta ja ihmeellistä. Ohjelma kirjoitettiin reikäkorteille ja annettiin korkeakoulun tietokoneosastolle. Kone oli kokonaisen ison huoneen kokoinen laitteisto ja koko huoneessa oli hyisen kylmä, kun kone olisi muuten kuumentunut. Seuraavana päivänä tuli sitten ohjelmiston vastaus pitkänä paperikopiona. Ja jos ohjelmassa oli yksikin virhe, kortti piti kirjoittaa uusiksi, antaa korttipino uudestaan osastolle, seuraavana päivänä... Näin vietettiin päivä toisensa jälkeen yliopiston kellariosastossa, Karlsruhessa.

Ohjelmasta tuli aikanaan erinomaisen hyvä, ex sai opinnoistaan arvosanan "erinomainen", tätä nimenomaista Fortran (FORmula TRANSlator)-kielellä tehtyä ohjelmistoa käytetään yhä tänäkin päivänä malliesimerkkinä Saksan teknisissä korkeakouluissa.

Myöhemmin kirjoitettiin reikänauhoja. Sitten vielä myöhemmin tulivat kotikoneet.

Ensimmäisen tallentavan kirjoituskoneeni sain työskennellessäni Karlsruhen tiedekeskuksessa kansainvälisen projektinjohtajan assistenttina vuosina 1974-1981. Se oli Olivetti, aikamoinen romulus, mutta mahtui sentään kirjoituspöydälle; siinä oli näyttöä kokonaista kolme sanaa sekä tallennusta varten pikkuriikkinen muovipintainen kortti, ja kone maksoi henkilöauton verran. Vähän myöhemmin vaihdettiin IBM:n koneeseen ja sitä varten piti käydä kolmen päivän koulutuksessa, josta sain hienon sertifikaatinkin.

Muutettuamme Frankfurtiin vuonna 1981 sain lainaksi kotiin kotikoneen, AT:n, käännöstöitä varten, joitan tein Saksan toiseksi suurimmalle rakennusyhtiölle Hochtief AG:lle. Toimeksiantajan hämmästys oli melkoinen, kun en tarvinnutkaan koneelle opastusta. Vähän myöhemmin ostin itselleni AT:n pienemmän veljen, XT:n, koska käännöstyöt olivat lisääntymään päin. Windows - tuli paaaaaljon myöhemmin.

Meillä oli kotona Allensbachin ensimmäinen internetliittymä vuonna 1989, koska ex sai korkeakoulunsa kautta ilmaisen liittymän työtään varten; me maksoimme vain puhelin- eli modeemimaksun. Muistan vallan hyvin, miten kauan kesti ennen kuin modeemin surinan ja hurinan jälkeen päästiin nettiin, ja miten me yhden joululoman aamusta iltaan vain surffailimme sen ajan netissä... 


Konstanzin tekninen korkeakoulu
 
Näissä kuvioissa törmäsin myös tietokoneen keksijään, jota sain kuulla muutama vuosi ennen kuin hän kuoli. Ex on rakennusinsinööri, nykyksin Konstanzin teknisen korkeakoulun dekaani. Vuosittain järjestettiin tapaaminen entisten opiskelijakollegojen kanssa ja siihen sopivaa ohjelmaa. Niinpä sain kuunnella myös tietokoneen keksijän itsensä pitämän puheen.



Konrad Zuse (1910-1995), joka oli hänkin rakennusinsinööri, kyllästyi tekemään pitkiä rakennusalan laskelmia ja pähkäili, että kone voisi tehdä työn. Hän päätteli, että jos laskelmat laitetaan "juu-ei" eli binääriseen muotoon, niin kone voisi hoitaa asian. Niinpä hän teki ensimmäisen tietokoneensa Z1:n, jonka kopiota voi käydä ihmettelemässä Mühchenissä tekniikan museossa. Se on suurinpiirtein huoneen kokoinen vehje, se laskee mekaanisesti "juu-ei" ja tarvitsee työhönsä puoli ikuisuutta. Museossa on myös toinen Zusen koneista, alkuperäisenä se, jota Siemens käytti vuosikausia toiminnoissaan.



Zusen ensimmäinen varsinainen tietokone, kone numero Z3 valmistui vuonna 1943. Sota teki valitettavasti tyhjäksi jatkuvan kehittämisen. Z4 oli maailman ensimmäinen kaupallisesti myyty tietokone vuonna 1950.

Zuse suunnitteli myös alkaen vuodesta 1943 tohtorintyötään varten maailman ensimmäisen korkean tason ohjelmointikielen, Plankalkülin. Suomeksi: suunnitelmien laskelman.

Jo aiemmin ex oli kirjoittanut itselleen Zuselle kirjeen ja saanut siihen myös vastauksen. Kirjettä hän pitää suuressa arvossa; en ihmettelisi lainkaan jos se kirje olisi edelleenkin lasin alla seinällä hänen toimistossaan. On varmaan.

Bill Gatesinkin kerrotaan kerran sanoneen, että eihän kukaan tietokonetta kotiin tarvitse...!

Tänä vuonna vietetään Zusen syntymän satavuotisjuhlaa. Olisikohan meidänkin aika hiljentyä häntäkin muistamaan?



perjantai 9. huhtikuuta 2010

Maailma muuttuu: Johannes Gutenberg

Nyt on menossa mullistuksen aika. Kirja kuulemma kuolee ja netti/puhelin sen kokonaan korvaa. Uskokoon kuka haluaa. Minä uskon, että nämä kaikki tulevat täydentämään toisiaan.

Tiedätkö kuka sitten teki edellisen mullistavan keksinnön, kirjapainon?

Kävin Saksassa kirjallisuuskurssilla, silloin kun asuin Frankfurtissa, Gutenbergstraßella, Gutenberginkadulla. Kurssia veti Hessenin radion kulttuuritoimittaja. Meillähän oli omaehtoinen, yksityinen itse perustettu naisten piiri, ja teimme hyvin monenlaisia asioita yhdessä: vahdimme toistemme lapsia, leikitimme ja laulatimme heitä, vietimme kaikenlaisia yhteisiä pippaloita, teimme käsitöitä, harrastimme savitöitä, ja kävimme kaikenlaisilla kursseilla. Saksassa pitää kaikki tehdä itse, ei siellä yhteiskunta ketään holhoa ja kuntalaisiaan paapo. Olen koko ikäni pienestä asti ollut kaikkialla järjestäjäpuolella, joten ei elämä Saksassa minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Kurssin vetäjä laittoi meidät lukemaan uutuusteoksista Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan ja sanoi, että tästä kirjailijasta tullaan takuuvarmasti vielä kuulemaan. Oli kaukaa viisas opettaja. Kuten tiedämme, Jelinek sai myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja on teemaltaan aika kauhea, se kertoo tytöstä, jonka vanhemmat pakottivat tytön menestymään pianonsoittajana, mutta tyttö ahdistui siitä ja alkoi viillellä itseään.

Kurssikaverini eivät tienneet, kuka on Gutenberg, vaikka aivan varmasti hän on yksi maailmankuvaa eniten muuttaneita ihmisiä! (Toinen asia, jota yleensä kukaan ei tiedä, on kuka on keksinyt tietokoneen... se on toinen tarina.)

Gutenbergiin voit käydä tutustumassa Mainzissa, Reinin rannalla, Rheinland-Pfalzin osavaltiossa, Hahnin kentältä n. 90 km, Weezen n. 310 km, joihin Ryanair lentää. Mainzissa on aivan upea museo, siellä yksi ensimmäisiä painokoneita, jota voi käydä kokeilemassa, ja ensimmäinen ja kolmas painettu Lutherin kääntämä raamattu. Myös lukuisia ensimmäisiä painettuja kirjoja, kauniisti koristeltuja ja mittaamattoman arvokkaita. 



Johannes Gutenberg syntyi vuonna 1400. Syntymäpäivän 500-vuotisjuhlaksi avattiin Mainzissa tuo kuuluisa ja näkemisen arvoinen museo. Gutenbergin keksintö liikkuvista kirjaimista mullisti maailman. Hän kehitteli painotekniikkansa Strassburgissa ja Mainzissa. Hän ei ollut vain kokenut käsityöläinen ja keksijä, vaan myös uskalias yrittäjä, joka huomasi, että tässäpä markkinarako. Taloudellinen tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suotuisa. Mainzin kaupunki oli hyvin velkainen, ja kaupungin eri säädyt riitelivät keskenään. 1400-luvun puolivälissä pääsi kaupungissa sitten vallalle arkkipiispa, porvareita vastaan. 



Gutenberg kuoli Mainzissa vuonna 1468. Hän ei ollut köyhä, mutta keksintö ei tuonut hänelle rikkauksiakaan. Hänen päätuotteensa oli raamattu, jota hän painoi 180 kappaletta vuosina 1452-1455 . Siinä on 1282 sivua; sitä varten tarvittiin 290 erilaista muottia. Kauniit koukeroiset kuvitukset tehtiin myöhemmin käsin. Näitä raamattuja on säilynyt tähän päivään 49 kappaletta. 



Vaikka Gutenberg omana aikanaan kyllä oli jokseenkin arvostettu, hänen varsinainen arvostuksensa alkoi vasta joskus 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Vasta 1837 Mainziin pystytettiin hänelle tanskalaisen Bertel Thorwaldsenin suunnittelema patsas.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Minkä värinen on autosi?

Hauska ja täysin tarpeeton keskustelu

Poimittu liikeportaali Xingin
www.xing.com
Powerfrauen-ryhmän sivulta, kirjoittaja tuttavani Ingrid Häfner, laulaja, joka vetää yhden naisen musiikkiyritystä.
http://www.onewoman-entertainment.de/

Minkä värinen on autosi?

Värin valinta on kai tunnejuttu. Ja varsinkin mitä autoon tulee. Kuka ajaa minkäkin värisellä autolla ja mitä se sinusta sanoo? ...Autonomistajien luonteenominaisuuksia.

Valkoinen ja vaaleanharmaa:
huomaamaton ja herkkä - vetäytyvä, tunnollinen - pesee autonsa usein - ja noudattaa liikennesääntöjä.

Musta:
määräilevä, itsevarma - kunnianhimoinen menestyjä - mustan omistaja haluaa näyttää, kenellä on tien valta, ja kuitenkin antaa joskus anteliaasti tietä

Harmaa:
varovainen ja ylikorrekti - pitää varmuutta tärkeänä - noudattaa sääntöjä eikä hyväksy toistenkaan virheitä

Hopea:
ymmärtää tyylin arvon, pitää itseään muita parempana

Violetti:
uneksija, selvästi aistillinen - romanttinen, eroottinen

Sininen:
luotettava ja ennakoiva - hyvä tiimin jäsen - mutta mielikuvitukseton

Keltainen ja oranssi:
ihanteelliset värit niille, jotka haluavat erottua joukosta

Punainen:
toiminnan ja vauhdikkuuden vertauskuva.
Liikennemerkit ovat joskus turhan tiellä...

Minkä värinen on autosi? :-)))

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Mitä on johtaminen?

Was ist Management?

http://www.hpz.com/kompaktseminar/zeitmanagement.pdf
© 1994 H.P. Zimmermann, Internet-Kompakt-Version © 2002/2008 H.P. Zimmermann www.hpz.com

Brockhaus-tietosanakirja määrittelee: management = liikkeenjohto,

mutta:
se joka ei osaa johtaa itseään, ei osaa johtaa mitään muutakaan.

Hans-Peter Zimmermannin, menestyvän sveitsiläisen yrityskonsultin ja hypnoositerapeutin määritelmä on (linkki yllä, sivu 5):

Johtaminen on sitä, että

- osaa käsitellä oikein omia ajatuksiaan ja tunteitaan
- tietää mitä haluaa
- tietää ja tuntee omat mahdollisuutensa
- on varma itsestään
- hallitsee hyvin oman elämänsä
- ymmärtää toisten tunteet
- osaa motivoida ja auttaa toisia toteuttamaan vision
- luottaa maailmankaikkeuteen/Jumalaan
- osaa priorisoida
- osaa organisoida omat työnsä
- osaa jakaa oman aikansa oikein
- osaa sanoa ei
- osaa työstää tietoa oikein
- on muille esimerkkinä.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2010

Oma seurakuntayhteisöni Saksassa ja Suomessa

”Me julistamme hänen kuolemaansa. Me todistamme hänen ylösnousemustaan. Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa.” (Tähän säveliä mukaan...)

Lappeen seurakunta on oma kotiseurakuntani. Se on maantieteellisesti varsin laaja seurakunta, johon kuuluu nykyisin puoli Etelä-Karjalaa – ainakin siltä aika kummallisten yhdistymisten tuloksena tuntuu. Lappeen kirkko seisoo aivan Lappeenrannan keskustassa, katujen risteystä häiriten. Kirkko on sopusuhtainen ja sisältäkin kauniin tasapainoinen, ja siellä on erittäin hyvä akustiikka. Joka kerran kirkossa käydessäni nautin urkujen pehmeästä soitosta. Nyt kun laulan kirkkokuorossa, iloitsen joka kerran siitä, että saan laulaa siellä, ylhäällä parvella.

Kuoromme ei ole kummoinenkaan, sillä kirkollinen toiminta ei ole muodissa. Kuitenkin kirkkoomme jokaiseen tapahtumaan joka kerran ilmestyy väkeä. Ehkä he eivät tiedä, ettei kirkossa käydä nykyisin?

Lappeen seurakunta on kasvava seurakunta. Yksi niitä harvoja kasvavia, täällä seuduin Taipalsaaren ja Lappeenrannan lisäksi. Imatra ei väkikadollaan mitenkään poikkea seutukunnasta, vaikka media sitä niin hehkuttaakin ja siitä isoa numeroa tekee. Jos ihmisillä ei ole töitä, he lähtevät työn perässä paikkakunnalta pois, he eivät lähde minkäänlaisen kirkkoherran takia - ei se sen kummempaa ole.

Nuorenakin lauloin oman seurakuntani kirkkokuorossa, silloisessa nuorisokuorossa. Johtajana nuorisopappimme Markku Pyrhönen. Nuorena olin ollut aktiivijäsen ja vetänyt myös apulaisena monet leirit.

Ensimmäisen oman pitkän matkani tein isoseksi Lapiosalmen ensimmäiselle lähetysleirille Posioon. Tuolloin ei ollut yhtään rakennusta, vain telttoja, hyisenkylmää vettä, vanikkaa ja teetä, ja ziljoona itikkaa. Mutta leiri oli hyödyllinen: vedin yo-kirjoitusten reaalista täydet jokeripisteet… :-)

Muistan kouluaikoina pitäneeni luokkamme vuorossa ollessa koulumme aamuhartaudet, muistan laulaneeni myös näitä pääsiäislauluja keskusradiossa, yksin. Siksi varmaan pääsin Lauritsalan Yhteiskoulun Kunnostautuneiden kirjaan – en ainakaan muista muuten olleeni mitenkään näkyvä oppilas. Aktiivinen kyllä olin, mutta siitä ei jaettu palkintoja. Muistan saaneeni kunniakirjan lisäksi mitalina tikkarin, ja kun toin sen kotiin, äiti halasi niin että tikkari putosi lattialle ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi. Koska koulussa oli vuosittain (1953-1975) keskimäärin tuhat oppilasta, ja kunniakirjoja on jaettu jotain yhdeksänkymmentä, se tunnustus on kyllä jonkin arvoinen!

Saksassa suomalainen kirkollinen toiminta on varsin vireää ja hyvin toisenlaista kuin Suomessa. Saksassa ei ole lähestulkoonkaan samanlaista virkamieskoneistoa kuin Suomessa. Useimmat työt tehdään vapaaehtoisperiaatteella. Saksan evankelisen ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kesken on olemassa sopimus kirkon palveluista suomalaisille suomen kielellä. Suomi maksaa keskusjärjestön, Suomalaisen kirkollisen työn keskuksen kulut, ja Saksan maakirkot maksavat suomalaisten pappien palkat. Heitä on viisi, kuudes on Hampurin merimieskirkon pappi.

Myös suomalaiset kielikoulut kuuluvat järjestyksellisesti keskuksen alaisuuteen. Keskus järjestää vuosittain kaksikielisiä rippikoululeirejä Suomessa, ja naapuriapu on tärkeä osa toimintaa.

Saksassa eri paikkakunnilla asuessani hyvin monilla ystävistäni ja heidän perheillään on tapana siunata ruoka aterialle käydessään. Kukaan ei ole erikseen mitään koskaan sanonut, vain pyytänyt osallistumaan pöytärukoukseen. Tätä en ole Suomessa vielä kokenut missään.

Karlsruhessa asuessani syntyi ensimmäinen lapsi, ja kasteen yhteydessä syntyi keskustelu oman suomalaisen seurakunnan perustamisesta myös Karlsruheen. Näin tehtiinkin, tuumasta toimeen. Olin vetäjänä ja perustajana yhdessä Pirkko Pattnayakin kanssa, ja olin ensimmäisen kirkkoraadin jäsen. Seurakunta on edelleenkin hyvin vireä ja olen lähes päivittäisessä yhteydessä Facebookin kautta entiseen kivaan nykyiseen puheenjohtajaan… Ensimmäinen pappimme on nykyisin Tampereella ja rovasti.

Frankfurtissa osallistuin toimintaan vain käymällä säännöllisesti suomalaisissa jumalanpalveluksissa lasteni kanssa. Suomalainen seurakunta toimi tuolloin Sachsenhausenissa ja aivan keskustassa, Alte Gassella, oli seurakuntakeskus. Lauloivathan lapseni, musikaalisesti lahjakkaita kun ovat, kerran jos toisenkin erilaisissa kirkon tilaisuuksissa ja esittivät Mariaa ja Jooseppia ja milloin mitäkin. Omassa seurakunnassa Rodheimissa taas lapset kävivät säännöllisesti pyhäkoulussa.

Kaikki lapseni ovat käyneet rippikoulun kahteen kertaan: ensin Saksassa, vuoden ajan talvella 14-vuotiaana, ja sitten Suomessa, leirillä ja 15-vuotiaana. Vaikka asian pitäisi olla sama, niin eipä ole, sisältö on aivan eri tavalla painotettu, kaikki muu paitsi isämeitä ja uskontunnustus. Halusimme lasten osallistuvan oman paikallisen saksalaisen seurakunnan toimintaan. Rippikoulua on Saksassa vuoden verran, joissakin kunnissa jopa kaksi, kerran viikossa ja lisäksi muutama viikonvaihteen leiri. Leirikoulu Suomessa taas on ollut kaikille erityinen elämys. Tytär oli Punkaharjulla, vanhempi poika Paltamossa ja nuorempi Vantaalla. Muutaman kerran olen laittanut lapset myös sekä Saksassa että Suomessa erilaisille seurakunnan järjestämille leireille.

Allensbachissa asuessamme osallistuin toimintaan hyvinkin aktiivisesti, kuten myös lapseni. Äiti muisteli, että olin joskus soittanut Saksasta ja kertonut, että olen leipomassa ehtoollisleipää pääsiäiseksi... Pääsiäisaamun jumalanpalvelus oli aina niin varhain, että oli vielä pimeää, emmekä sytyttäneet valoja vaan kynttilät. Kerran viikossa kokoonnuimme laulamaan Taizé-lauluja, neliäänisesti.

Tytär toimi kouluaikanaan sunnuntaisin ja muissakin tilaisuuksissa kanttorina. Varsinaisia kanttoreita on vain hyvin suurissa seurakunnissa, muut tehdään vapaaehtoistyönä. Vanhempi poikani toimi seurakunnan nuorissa. Minä pidin sunnuntaisin nelihenkisen tiimin kanssa vuoroviikoin pyhäkoulua... ja sen mukana järjestin kaikenlaisia muitakin tilaisuuksia lapsille ja muillekin seurakuntalaisille. Äiti on myös kertonut kerran soittaneensa ja kysyneensä, mitä puuhailen. Olin vastannut, että pidän pyhäkoulua, johon äiti, että niin hänkin, Lempiälän koululla... Kaikenlaista. Miellyttäviä muistoja. Eksyin eilen lukemaan "oman" eli Allensbachin evankelisen seurakunnan kotisivuja. Minulla oli siellä lämmin oma yhteisö.  Palkallista henkilökuntaa siellä on vain pappi ja seurakuntasihteeri, jäseniä jotain 1200. Kaikki muu vapaaehtoistoimintana… Katselin tuttuja kasvoja ja tuli kova ikävä.

Allensbachin täysin uudistettu evankelinen kirkko "Gnadenkirche" eli "armon kirkko" sijaitsee äärimmäisen kauniilla paikalla ylhäällä mäellä, josta on näköala järvelle ja järven yli Sveitsiin, vasemmalla Konstanzin kaupunkiin ja oikealla Hegaun tulivuorille. 



Kun kirkon kellot alkoivat ensimmäisen kumista, oli viisi minuuttia palveluksen alkuun ja aika lähteä kotoa mäen takaa mäen päälle. Isämeidän aikana soitetaan aina kelloja, ja muutaman kerran sain minäkin painaa nappia oven pielessä ja kellot alkoivat soida.

Tyttäreni toimi siis kanttorina. Vanhemmalla pojallani on lukihäiriö ja hänen kirjoituksensa oli usein harakanvarpaita. Allensbachin seurakunnan kirkkoherra soitti puhelimella usein vasta myöhään lauantai-iltana ja ilmoitti, mitä virsiä seuraavana päivänä kirkossa veisattaisiin. Poika otti numerot vastaan, kirjoitti lappuselle ja antoi sisarelleen. Vaan kävipä sitten yhtenä aamuna, että kanttori alkoi soittaa yhtä virttä ja seurakunta laulaa toista. Veli oli kirjoittanut epäselvästi. Pappi ei kuitenkaan ihmetellyt, vaan keskeytti soitot ja laulut ja sanoi, että näin siinä käy, jos ei seurakunta vedä yhtä köyttä… !

Minäkin olen joutunut toimimaan kanttorina, suomalaisissa jumalanpalveluksissamme. Eipä siinä tosin hurraamista ole. Ensimmäisellä kerralla, kun pappimme Kimmo sitä pyysi, minulla oli haitari ja tarkoitus oli, että säestäisin sillä. Vaan kuinkas sitten kävikään… Koska itse järjestimme kirkkokahvit, päätin vielä lähtökiireessä keittää termospulloon matkaan kahvit. Ja koska kiire oli, päätin lurauttaa kuuman veden suoraan suodattimeen, enkä keittää kahvia kahvimaatilla. Termospullo kuitenkin keikahti ja kuuma vesi poltti käteni vereslihalle… Mukana ollut tuolloinen miesystäväni soittamaan papille, että Pirjolle näin kävi ja että pitää päästä lääkäriin. Pappi tuumasi, että kyllä me odotetaan. Suomalaiseen seurakuntaamme kuului paikallinen lastenlääkäripariskunta; käsi lääkittiin, seurakunta odotti kunnes tulin, mutta säestystä ei sillä kertaa ollut.

Olisikohan ollut, että haitari ei sittenkään sovi… hm... No, todennäköisempää on, että minä jännitin liikaa.

Seuraavalla kerralla en sitten päässyt asiasta mihinkään, mutta onneksi pianoni oli palannut päivähoidosta ja oli ollut harjoittelumahdollisuus. Ja kerran jouduin jopa soittamaan urkuja. Eihän siitä oikein mitään kunnollista tullut, mutta tulipa säestettyä… eikä kukaan edes moittinut. Ei edes saksalaisen isäntäseurakunnan pappi.

Saksassa on ihana laulu, kaanon, joka kuuluu näin:
"Wo zwei oder drei in meinem Namen versammelt sind, da bin ich mitten unter ihnen".

Suomeksi: Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään.

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Isien opit 2 - International Food Irradiation Project

Minulla on ollut ilo ja kunnia olla myös täysin toisenlaisen miehen "lapsi". Oikeasti olin totta kai ihan muuta, sihteeri ja assistentti. Kun menin Saksaan 1974, menin töihin kansainvälisen projektinjohtajan apulaiseksi. Olin siellä kahdeksan vuotta. Projektin toimitilat olivat Karlsruhen ydintutkimuskeskuksessa. Keskus on perustettu 1956, ja sijaitsee maalla, Leopoldshafenissa Karlsruhen pohjoispuolella; siellä oli minun siellä työskennellessäni parituhatta tutkijaa ja muu henkilökunta ja kaksi pientä ydinreaktoriakin. Myöhemmin sen nimi muutettiin pelkästään tutkimuskeskukseksi, nykyisin se on nimeltään Karlsruhen teknologiakeskus ja yhdistynyt teknisen korkeakoulun tutkimuskeskukseen.
http://www.kit.edu/index.php

Säteilytystä käytetään elintarvikkeiden säilyvyyden lisäämiseksi. Meidän projektimme tehtävä oli tutkia, onko elintarvikkeiden säteilyttäminen vaarallista. Tutkimustyöt tehtiin ympäri maailmaa, me olimme ydinjoukko, joka ne koordinoi ja niistä raportoi. Projektiin osallistui 25 valtiota, IAEA, OECD sekä FAO. Loppuraportin sitten projektin päätyttyä 1982 teki WHO:n koollekutsuma asiantuntijaryhmä, ja lopputulos oli, että säteilytys ei ole terveydelle vaarallista, mutta monissa maissa ja monissa tapauksissa on parempiakin menetelmiä, eli ei aina mielekästä.
http://www.mdsnordion.com/documents/The-History-of-Food-Irradiation.pdf

Sen kuitenkin tiedän, että jos tänään pitäisi keksiä ruuan keittäminen, niin se kiellettäisiin erittäin vaarallisena...!

Tätä projektia, jonka kielet olivat englanti ja ranska ja joka kesti viitisentoista vuotta, johti vuorotellen useampikin toksikologi maailmalta. Professori Peter S. Elias tuli Englannista. Hän oli englantilainen toksikologi ja lääkäri. Oikeastaan hän oli kotoisin Wienistä, mutta oli juutalaisena lähtenyt sotaa pakoon ja suorittanut opintonsa Englannissa ja sen varsin iäkkäänä. Hänen ensimmäinen, juutalainen vaimonsa oli kaasutettu keskitysleirillä. Vaikka hän oli juutalaista alkuperää, hän oli kääntynyt kristinuskoon ja oli varsin harras, elävä uusapostolinen kristitty, kuten sveitsiläinen toinen vaimonsakin.

Peter Elias perusti tuolloisen EEC:n, nykyisen EU:n komission, joka määrittelee elintarvikkeiden lisä- ja väriaineiden määrät, ja toimi siinä aktiivijäsenenä. Saman hän teki pian myös USA:ssa, ollen sikäläisen FDA:n (Food & Drug Administration) jäsen. Tästä hänen työstään johtui, että hän antoi minulle omassa työssäni varsin vapaat kädet. Niinpä kouluttauduin, oikeammin opin kouluttautumaan tekemään sitä mitä teen tänään.

Minulla oli muutenkin erivapauksia muihun tutkijaryhmiin nähden. Vapaus antaa samalla myös vastuun. Varsin pitkälle sain tehdä käytännön toimintasuunnitelmat. Sain itse päättää materiaali- ja konehankinnoista. Sain itse valmistella vuotuisen budjetin ja hoitaa käytännön raha-asiat. Budjetti ei ollut ihan pieni, useita satoja tuhansia vuodessa nykyrahan mukaan, mutta en kuitenkaan enää muista sen suuruutta tarkemmin. Rahoja ei tuolloin siirrelty pankkitililtä toiselle, vaan ne tulivat kirjekuoressa shekkeinä. Suurimmalla käteisshekillä, mitä olen kädessäni pitänyt, olisi voinut ostaa omakotitalon. Sen lähettäjä (OECD) oli unohtanut merkitä siihen "vain tilille". Siitä se vasta isäntälaitoksemme hallinnossa riemu nousi...! Käteiskassa yksin oli satakertainen muihin tutkimuskeskuksen osastoihin verrattuna. Tilinpitomme tutki ja hyväksyi sitten Saksan valtion tilintarkastaja.

Törmäilimme usein sellaisiin asioihin, joita ei ikinä vielä siihen mennessä oltu tehty ja joihin ei ollut valmista toimintatapaa. Piti käyttää mielikuvitusta, ottaa asioista selvää, keskustella ja tehdä sitten päätöksiä. Sain tottua siihen, että se mitä itse piti selvänä, ei kansainvälisesti ollutkaan lainkaan selvää, koska jokaisella maalla on omat toimintatapansa ja säännöksensä. Ja kyllä kaikki kuitenkin sujui. Töitä tehtiin usein lujasti eikä katsottu kelloa, päivät saattoivat venyä varsin pitkiksi, varsinkin jos oli kokouksia ja ulkomaisia vieraita. Toisaalta, näiden tapahtumien jälkeen otettiin rennosti.

Koko tutkimuskeskuksessa oli tuolloin vain kolme puhelinta, joilla voi soittaa ulkomaille, ydintutkimuskeskuksen johtajilla kaksi ja minulla niistä yksi. Tätä täytyy verrata siihen, että tuohon aikaan puhelu Suomesta Saksaan piti ilmoittaa Helsingin pääpostiin, odottaa useinkin tuntikaupalla puhelun tulemista ja sitten maksaa siitä maltaita. Aluksi tuntui tosiaankin aika kummalliselta soittaa ihan itse ja suoraan Amerikkaan!

Ja olihan minulla myös ensimmäinen Saksassa myyty tallentava kirjoituskone, joka oli ruma ja iso ja ökykallis... onneksi jotakuinkin mielekäs.

Kysymättä sen kummemmin todistuksia pääsin heti parempaan palkkaluokkaan, vaikka palkkani maksoi Saksan valtio. Vasta nyt, vasta tänne Suomeen palattuani minulta ensimmäistä kertaa elämässäni kysyttiin papereita!!! Olin aikalailla ällistynyt. Täällä Suomessa ei niin väliä osaatko mitään vai et, kunhan on paperit... siellä Saksassa pitää osata jotain, papereista viis.  Varmaan siitä syystä Saksassa on helpompaa työllistyä kuin Suomessa.

Projektinjohtaja oli minulle kuin isä, jaksoi opastaa kädestä pitäen, kuten opasti muunkin pienen ihanan neljän hengen tiimimme, tekemään työt perusteellisesti ja huolella. Hän odotti meiltä täsmällisyyttä, rivakkuutta ja ehdotonta lojaalisuutta. Eikä hän esimerkiksi käyttänyt ikinä laskukonetta, vaan laski isotkin numerosarjat päässään, sanoen että näin aivot eivät pääse vanhenemaan...

Järjestin kansainväliset kokoukset kaikkine oheispalveluineen ja papereineen. Opin arvostamaan simultaanitulkin ammattia, itse jouduin tulkkaamaan jonkinkin verran. 

Meillä samassa pöydässä istui tuolloin kylmän sodan aikana sekä Irak että Israel, mitä pidettiin silloin suoranaisena ihmeenä.
EU:ta ei Euroopassa tuolloin ollut, oli EEC ja EFTA.
Kaikista kansoista tylyimpiä ja itsekeskeisimpiä olivat mielestäni tanskalaiset ja hetiperään suomalaiset.

Tutkimuskeskuksessa oli tuolloin myös paljon muutakin kansainvälistä väkeä, professoreita ja harjoittelijoita kaikilta maailman kolkilta. Kyllä, luit oikein: kaikilta maailman kolkilta. Meillä "ulkomaalaisilla" oli tapana syödä varhaisaamiaista kanttiinissa ennen töiden alkua. En aina ollut mukana, aamu-uninen kun olen, mutta kun olin, keskustelut kulkivat laidasta laitaan, politiikasta, tavoista ja elämänmenosta yleensä. Mitään virikkeisempää ympäristöä en saata kuvitellakaan kuin tuolloinen työpaikkani. Sen lisäksi lounastimme minä ja kaksi englantilaista projektikolleegaani jopa päivä Saksan Elintarviketutkimuskeskuksen johtajan kanssa, hän kun halusi harjoitella englantiaan ja meidän jokapäiväinen kielemmehän oli juuri englanti. 

Kuten Etelä-Saksassa tapana on, vietettiin tietenkin kaikki juhlat yhdessä. Muistan kerran pitäneeni diaesitelmän Suomen joulusta. Muistan miten karnevaaliaikaan yhden osaston miehet pukeutuivat seitsemäksi kääpiöksi ja kuskasivat pitkässä laatikossa, jossa oli pyörät alla, Lumikiksi pukeutunutta osaston ainoaa naista, assistenttia, joka oikeasti oli kuvankaunis nuori nainen. Ja jota osaston johtaja sitten kaikkien nähden meni suutelemaan suulle...

Keskustelimme usein ruoka-aineista ja terveellisestä ravinnosta, olimmehan Saksan elintarviketutkimuskeskuksen tiloissa ja vieraana. Talossamme tehtiin mm. ensimmäiset kokeet mikroaaltouuneilla. Ne mikrot olivat isoja jääkaapin kokoisia laatikkoja ja maksoivat henkilöauton verran. Tulos: ei ole vaarallista.

Miellyttävä puoli oli ulkoistettu viinintutkimuskeskus, ja meillähän oli aina käytössämme parhaat huippulaatuviinit ja ihan omiin hintoihin. 

Pienimuotoisesti tehtiin projektin puitteissa myös omaa tutkimusta rottineen ja koneineen ja kokeineen. Pakastekaapista meiltä löytyivät paitsi kevään parsat, myös "tutkijan kivekset"... siis rotilta leikatut ja tutkimustarkoituksiin säilytetyt kivekset.

Hulluin tutkimus oli tehdä keinotekoinen ruuansulatus. Siinä yritettiin sulattaa glutamaattia, joka ei tietenkään sulanut.
Ulkoistetuista tutkimuksista hulluin oli Thaimaan pyyntö tutkia pilaantuneen sianlihan säteilytys. Sitä tutkimusta ei koskaan tehty... Säteilytyshän on tarkoitettu ruuan säilymiseen.

Mikroskoopin alla kävimme ihmettelemässä milloin mitäkin.
Kaunein tutkimus toi valoon kristallit, josta tuli kolleegani harrastus. Kristalleja ei maailmassa ole kahta samanlaista!

Johtajamme ohje ruokaan oli tämä: syökää kaikkea, mutta ei mitään yhtä lajia pelkästään. Jos juotte kahvia, juokaa oikeaa kahvia. Jos syötte leivän päällä rasvaa, niin syökään oikeaa voita. Ei mielellään missään mitään korvikkeita eikä teollisesti tuotettua, prosessoitua ruokaa. Mikään ei ole vaarallista sinänsä, sillä ihminen on kaikkiruokainen. Lisäaineiden rajat ovat kaikkialla niin korkealla, että vaaraa ei oikeasti ole. Ei myöskään lapsille.

Siis kuten Paracelcus sanoi: "Kaikki on myrkkyä, vain annostelu tekee sen, että joku ei ole myrkkyä."

Toki tämä on vaikuttanut asenteeseeni kaikenkarvaisista ohjeista, joita saan kuulla harva se päivä. Mitä minun pitäisi tehdä, mitä syödä, mitä pillereitä ja lisäaineita ja mihin kellonaikaan, mitä kaikkea teen väärin ja sitä rataa. Ja minä sen kun viittaan kintaalla. Syön sitä mikä minusta on maukasta ja silloin kun on nälkä, ja muut tehkööt mitä haluavat. Jostain syystä kuitenkin olen harvinaisen terve. Varmaahan on, että kuolen kumminkin :-)

Tämä toksikologi antoi meille elämänohjeeksi aivan samat asiat kuin isänikin:
"Tunne itsesi, anna arvo toisillekin."