sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Autonhakujuttuja 4 - huutokauppa

Toimeksiantajani päätä ei paleltanut. Hienoa, että on suomalainen, joka ei aina jahkaile. Hän pyysi minua huutamaan Saksan huutonetistä eBaystä auton, hintaluokka jotain parikymmentä tuhatta. Auton ominaisuudet sekä pyydetty hinta kohdallaan.

Minäkään en juuri mitään pelkää. Sovittiin että ollaan linjoilla illalla, vähän ennen kuin huuto sulkeutuu. Kas, en ollut ainoa huutaja. Toimeksiantaja antoi puhelimessa neuvoja, miten korkealle mennä.

Antaa mennä! Tuhatlappunen lisää. Toinenkin lisää. Tuhatlappunen lisää. Toinenkin lisää. Viisisatanen lisää. Toinenkin lisää... Jännitys tiivistyy. JA! Voitto tuli.

Toimeksiantaja menee hiljaiseksi langan päässä Suomessa. Sen sijaan että olisi riemuinnut, hän alkoikin hikoilla ja empiä. "Entäs jos auto ei olekaan sitä mitä sanottiin... myyjähän on yksityinen... "
Sovittiin, että menen heti katsomaan, ja maksamaan, heti kun olen saanut rahat tililleni, sillä auto ei ollut hyvin kaukana sieltä missä asuin. Saksa on näes iso maa.

Siellä netin toisella puolella Saksassa oli myös hyvin hämmentynyt vanhempi aviopari. "Meniköhän tämä nyt ihan oikein... entäs jos se ei tuokaan rahoja... onkohan sitä oikeasti olemassakaan... vai että Suomesta... vierasmaalainen… ne on hulluja nuo ulkomaalaiset. Vaan suomalaiset, ovat kuulemma luotettavia..."

Soitin myyjälle, sovin ajan, kävin katsastamassa auton. Kaikki vieläkin paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Maksoin ja kerroin samalla, mitä kaikkea ostaja oli huudon päätyttyä miettinyt. Myyjät alkoivat helpottuneina nauraa ja kertoivat omista tuntemuksistaan. Saksassa on hyvin tavallista, että autossa on vähän kilometrejä. Tässä tapauksessa vanhempi yrittäjäpariskunta oli ostanut auton uutena, mutta todennut, että se ei olekaan heidän tarkoituksiinsa järkevä auto. Niin olivat päättäneet myydä sen netissä, kun tytär oli yllyttänyt.

Niin ne sata kysymystä Suomesta tietenkin...

Me puolestamme päätimme, että toista kertaa ei huudeta autoa netistä. Siitäkin huolimatta, että kaikki meni erittäin hyvin. Jännitysmomentti oli liian suuri.

Auto sitten Suomeen. Olin tämän ostajan saksaa taitamattoman luotetun miehen kanssa Saksassa; hän kävi hakemassa huutamani ja maksamani auton ja minä toiselta puolelta Saksaa toisen ostamani auton. Sovittu oli, että tapaamme Rostockin satamassa. Minä jakelin puhelimitse ohjeita miten ajaa, kun totesin, että tämä toinen oli ajanut harhaan ja oli kartan suhteen täysin hukassa ja hakusessa. Jännittäväksi meni, kun aika laivan lähtöön alkoi kuroutua umpeen. "Vielä viisisataa kilometriä," kuului puhelimessa. "Vielä neljäsataa." "Vielä kaksisataa..."

Ehdin jo pyytelemään laivayhtiöltä lisäaikaa lähtöön... vaan eihän sellainen isolla laivalla käy. No, ainakin minä olin ehtinyt laivaan. Olinhan siitä aiemmin jo kaksi kertaa moottoreitten ruuhkan takia myöhästynyt laivasta menneisyydessä ja oppirahani maksanut. Sitten mies ei enää vastaa puhelimeen. Oletin pelin olevan menetetyn.

Minkäs teet, itkut ei markkinoilla eikä laivassakaan oikein auta. Laiva lähti ja minä menin laivassa kahville. Ja kas! Siellä tämä ummikko istuu. Kertoi että jännittävää oli.. oli ajanut tuhatta ja sataa. Ja että nyt juodaan kaljat onnistumisen kunniaksi, rentoudutaan ja kuunnellaan Priit Pihlapia, joka on kuuluisa virolainen trubaduuri.

Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.

Myöhemmin satuin kuuntelemaan auton omistajaa, kun olin samaan aikaan Suomessa. Omistaja kehui autoaan. Minäkin kehuin. Tiesinhän mitä ostettu oli, sehän oli oikeasti hyvä ostos. Kerroin tietäväni sen historian Saksassa, mutta en kertonut enempää...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti