sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Autonhakujuttuja 4 - huutokauppa

Toimeksiantajani päätä ei paleltanut. Hienoa, että on suomalainen, joka ei aina jahkaile. Hän pyysi minua huutamaan Saksan huutonetistä eBaystä auton, hintaluokka jotain parikymmentä tuhatta. Auton ominaisuudet sekä pyydetty hinta kohdallaan.

Minäkään en juuri mitään pelkää. Sovittiin että ollaan linjoilla illalla, vähän ennen kuin huuto sulkeutuu. Kas, en ollut ainoa huutaja. Toimeksiantaja antoi puhelimessa neuvoja, miten korkealle mennä.

Antaa mennä! Tuhatlappunen lisää. Toinenkin lisää. Tuhatlappunen lisää. Toinenkin lisää. Viisisatanen lisää. Toinenkin lisää... Jännitys tiivistyy. JA! Voitto tuli.

Toimeksiantaja menee hiljaiseksi langan päässä Suomessa. Sen sijaan että olisi riemuinnut, hän alkoikin hikoilla ja empiä. "Entäs jos auto ei olekaan sitä mitä sanottiin... myyjähän on yksityinen... "
Sovittiin, että menen heti katsomaan, ja maksamaan, heti kun olen saanut rahat tililleni, sillä auto ei ollut hyvin kaukana sieltä missä asuin. Saksa on näes iso maa.

Siellä netin toisella puolella Saksassa oli myös hyvin hämmentynyt vanhempi aviopari. "Meniköhän tämä nyt ihan oikein... entäs jos se ei tuokaan rahoja... onkohan sitä oikeasti olemassakaan... vai että Suomesta... vierasmaalainen… ne on hulluja nuo ulkomaalaiset. Vaan suomalaiset, ovat kuulemma luotettavia..."

Soitin myyjälle, sovin ajan, kävin katsastamassa auton. Kaikki vieläkin paremmin kuin osasin ikinä odottaa. Maksoin ja kerroin samalla, mitä kaikkea ostaja oli huudon päätyttyä miettinyt. Myyjät alkoivat helpottuneina nauraa ja kertoivat omista tuntemuksistaan. Saksassa on hyvin tavallista, että autossa on vähän kilometrejä. Tässä tapauksessa vanhempi yrittäjäpariskunta oli ostanut auton uutena, mutta todennut, että se ei olekaan heidän tarkoituksiinsa järkevä auto. Niin olivat päättäneet myydä sen netissä, kun tytär oli yllyttänyt.

Niin ne sata kysymystä Suomesta tietenkin...

Me puolestamme päätimme, että toista kertaa ei huudeta autoa netistä. Siitäkin huolimatta, että kaikki meni erittäin hyvin. Jännitysmomentti oli liian suuri.

Auto sitten Suomeen. Olin tämän ostajan saksaa taitamattoman luotetun miehen kanssa Saksassa; hän kävi hakemassa huutamani ja maksamani auton ja minä toiselta puolelta Saksaa toisen ostamani auton. Sovittu oli, että tapaamme Rostockin satamassa. Minä jakelin puhelimitse ohjeita miten ajaa, kun totesin, että tämä toinen oli ajanut harhaan ja oli kartan suhteen täysin hukassa ja hakusessa. Jännittäväksi meni, kun aika laivan lähtöön alkoi kuroutua umpeen. "Vielä viisisataa kilometriä," kuului puhelimessa. "Vielä neljäsataa." "Vielä kaksisataa..."

Ehdin jo pyytelemään laivayhtiöltä lisäaikaa lähtöön... vaan eihän sellainen isolla laivalla käy. No, ainakin minä olin ehtinyt laivaan. Olinhan siitä aiemmin jo kaksi kertaa moottoreitten ruuhkan takia myöhästynyt laivasta menneisyydessä ja oppirahani maksanut. Sitten mies ei enää vastaa puhelimeen. Oletin pelin olevan menetetyn.

Minkäs teet, itkut ei markkinoilla eikä laivassakaan oikein auta. Laiva lähti ja minä menin laivassa kahville. Ja kas! Siellä tämä ummikko istuu. Kertoi että jännittävää oli.. oli ajanut tuhatta ja sataa. Ja että nyt juodaan kaljat onnistumisen kunniaksi, rentoudutaan ja kuunnellaan Priit Pihlapia, joka on kuuluisa virolainen trubaduuri.

Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.

Myöhemmin satuin kuuntelemaan auton omistajaa, kun olin samaan aikaan Suomessa. Omistaja kehui autoaan. Minäkin kehuin. Tiesinhän mitä ostettu oli, sehän oli oikeasti hyvä ostos. Kerroin tietäväni sen historian Saksassa, mutta en kertonut enempää...

perjantai 26. helmikuuta 2010

Viiniä ja viinitupia Konstanzissa

Jos keskiajalta tapasivat paikalliset käsityöläiset ja kauppiaat viettää iltojaan joko omien ammattiryhmiensä kokoontumispaikoissa tai yleisissä kaupungin "juomaloissa". Tuolloin juotiin hapatettua omena- tai päärynämehua tai Bodenjärven tuolloin hyvin kirpakkaa viiniä. Tänään viinin laatu on toinen :-)

Tapa on säilynyt nykyaikaan. Joillakin asioilla on perinteitä. Paikalliset käyvät usein viinituvissaan juomassa sen neljänneksensä ja pitämässä toisilleen seuraa. Istutaan siihen pöytään, jossa tilaa sattuu olemaan, välittämättä siitä onko väki ennestään tuttua vai ei. (Suomalaiselle kauhistus...?)

Keskustelu kulkee matalapaineesta eli alppituulesta eli "föönistä" maailmanpolitiikkaan asti. 

Konstanzin viinituvista mainitsen esimerkiksi seuraavat: „Niederburg“ (alalinna), „Franz Fritz“, „Hintertürle“(pikkuinen takaovi) ja „Weinglöckle“ (pieni viinikello) ovat kaupungin vanhimmassa osassa, Niederburgissa. Eteläisessä vanhassakaupungissa sitten ovat „Pfohl“, „Salzbüchsle“ (pieni suola-astia) tai viinitupa „Zum Guten Hirten“ (Hyvän paimenen luona). Hintertürlessä tapaavat keskiviikkoisin kaupungin taiteilija- ja toimittajaporukat. 




Viiniä Konstanzissa on valmistettu aina vuodesta 1225. Piispa Konrad perusti silloin paikallisen sairaalan, "Kontanzer Spital". Sanalla ei ole mitään tekemistä spitaalitaudin eli lepran kanssa, vaan sana spitaali on lyhenne vanhasta sanasta hospital eli majapaikka, ja sitä käytetään yleisesti etelässä ja Itävallassa sanana sairaala. Hospitalista on syntynyt myös muita sanoja, kuten vaikkapa hotelli, tai ranskan kieleen hôtel de ville eli kaupungintalo.

Toimintansa rahoittamiseen sairaalasäätiö Spitalstiftung valmisti ja myi viiniä, Spitalwein, ja vielä tänäkin päivänä, vaikkakin nyt kaupungin alaisena, säätiön viininvalmistus rahoittaa useankin sairaalan ja muutaman vanhainkodin toiminnan. Joillakin asioilla on pitkät perinteet. 

Kävipä niin, että joskus keskiajalla järven toisella puolella sijaitsevan Meersburgin kaupungin pormestari kuoli ja leski jäi hoitelemaan kaupungin asioita. Lesken omistukseen kuuluivat myös Meersburgin kaupungin laajat viinipellot. Tämä nainen oli kuitenkin äärimmäisen ruma. Hän halusi uuden miehen ja ilmoitti julkisesti, että se joka hänet huolii, saa samalla viinipellotkin. Ei oikein tahtonut uutta puolisoa löytyä... kunnes Konstanzin pormestari hänet otti. Näin siirtyivät järven toisella puolella olevat viiniviljelmät Konstanzin kaupungin omistukseen... 

 Suihkulähde, kuvanveistäjä Peter Lenk

Viiniä voi käydä maistelemassa viininmaistajaisissa viinikellarissa keskustassa, tai vuotuisilla viinijuhlilla, tai missä vain viinituvassa kaupungilla. Bodenjärven ulkopuolisista kaupoista viiniä ei juuri saa, sillä kysyntää on reilusti yli tarjonnan. 




 Suosituin paikallinen viinilajike on Müller-Thurgau, joka on Silvanerin ja Rieslingin risteys. Hermann Müller Thurgaun kanttoonista Sveitsin puolelta risteytti nuo rypälelajit joskus 1882-1890. Maku on mieto ja hedelmäinen, ja hyvin suosittu.

Allensbachin naapurillani Helmutilla on Thurgaussa kokonainen viinipelto, jossa hän viljelee viiniä, juuri tuota Müller-Thurgau-lajiketta, ja tekee itse omat viininsä. Sana torkkeli on saksaa ja tarkoittaa viinipuristinta. Minullakin oli taloni kyljessä viiniköynnös. En osannut sitä hoidella, sillä viiniköynnöksen leikkaaminen on taitolaji sinänsä. Naapurini kävi auttelemassa, mutta ei siitä oikein mitään tahtonut tulla... No, voi ainakin sanoa, että on muutakin kasvatettu elämän varrella kuin vain pelakuita.

Me sikäläiset suomalaiset tutustuimme paikallisiin viinitupiin järjestämällä kantapöytämme joka kuukausi eri paikkaan. Mukaan tuli kuka tuli, kahdesta pariinkymmentä suomalaista, enimmäkseen naista. 


Koska olin suomalaispiireissä valtakunnan tasolla aktiivinen, niin toki tunsin ja tunnen suomalaisia ympäri Saksaa.

Mannheimin ja Heidelbergin suomalaiset järjestävät vuosittain retken jonnekin muualle Saksaan, ja tulivatpa kerran Konstanziinkin. Kutsuivat minut mukaan. Tapasivat Zeppelin-ravintolassa ja illastimme yhdessä. Pyysivät sitten näyttämään kaupunkia. Mikäs siinä, Konstanz on kaunis ja viihtyisä keskiaikainen kaupunki. Monet rakennukset vanhassa kaupungissa ovat 1200-luvulta, monet taas 1400-luvulta, jolloin kaupungissa pidettiin ainoa Alppien pohjoispuolella ollut kirkolliskokous, konsiili, vuosina 1414-1418.

Keskikaupungilla on viinitupa, jota pitää paikallinen munkki. Se sijaitsee kellarissa, eikä kadulla ole minkäänlaista kylttiä, vaan ovikello, eli pitää tietää minne mennä. Eikä sitä löydy mistään matkaoppaistakaan. Viinitupa on kaupunkilaisten keskuudessa kuitenkin hyvinkin suosittu.

Niinpä päätin näyttää vieraille tämän paikan. Laskeuduimme kellariin, tilasimme "Viertelemme", jolla nimellä kutsutaan neljänneslitran viiniannosta. Pyysin kapakan pitäjää, munkkia, kertomaan hieman paikan historiaa. Ja tämäpä loihe lausumaan! Kertoi paikan historian, ja samalla koko kaupungin historiaa. Vieraani tietenkin korvat avoimina kuuntelivat jännittävää tarinaa - heille näes oli päivällä käynyt surkeasti: oli satanut kaatamalla, ja niin oli kaupunkikierros jäänyt huonolle tolalle.

Lähtiessämme munkki toivotteli meille Jumalan siunausta.

Monta muutakin viinitupaa kävimme katsastamassa sinä yönä. Viikkoja myöhemmin ilmestyi maatakattava suomalaislehti rengas. Siinä Mannheimin ja Heidelbergin suomalaisnaiset kertovat Konstanzin retkestään. Erityismaininta siellä erikoisimmasta retkikohteesta ja kapakanpitäjästä, joka toivottaa lähtiessä Jumalan siunausta, ja mainitaan siinä jutussa järjestäjäkin... isojen kiitosten kera. :-)


Lisää Konstanzista: http://www.konstanz-tourismus.de/

keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Autonhakujuttuja 3 - Hevoshampaat

Nytpä enpä kirjoitakaan siitä seikkailusta, miten pääsin perille. Lentokone oli myöhässä ja ja...

On hyvä tietää, että Frankfurtin aseman seutu on Saksan tunnetuimpia ja vaarallisimpia huumekeskuksia. Yöllä ei ole hyvä liikkua siellä yksin. Verta ei tarvitse kaivaa omasta nenästään. Älä siis mene sinne yöllä yksin.

Saavuin puolenyön aikoihin poikani luo ja kerron mitä oli tapahtunut. Tämä löi kädet yhteen ja kirosi minut maan rakoon. "Äiti, ikinä et ........!" Niitä merkkejä ei ole aakkosissa eikä ääkkösissä, millä voisin kuvata hänen kauhuaan. Poika on aikuinen ja asuu Frankfurtissa, on siis siellä joka päivä. No, olenhan minäkin asunut Frankfurtin naapurikunnassa peräti kahdeksan vuotta, niin ettei seutu minulle tuiki tuntematon ole... Pitihän sitä luvata, etten ikinä enää... Ja oikeassahan hän on. "Mikset ottanut taksia!" poika huokaili. Sen jälkeen olen kyllä muistanut taksin ottaa.

Seuraavana aamuna jatkoin sitten matkaa paikallisjunalla auton myyjän luo. Kaikki hyvin siellä: auto vaihtoi omistajaa, kuten rahatkin.

Myyjä kutsui aterialle ja siinä juteltiin niitä näitä. Ja seurasi ne tuhat kysymystä Suomesta, tietenkin.

Myyjä kertoi omasta ammatistaan: hän hioo hevosten hampaita. "Siis mitä?" "Hevoset purevat hampaansa vinoiksi, kun vanhenevat, Se on aivan luonnollinen ilmiö. Kanadalaiset ovat keksineet, että kun hevosen hampaat ovat suorat, hevonen syö paremmin, voi paremmin, pysyy terveenä ja saa kaikessa parempia tuloksia. Asiakkaat ovat ratsuja ja ravihevosia ja omistajat onnellisia. Kanadassa voi opiskella hevosen hampaiden hoitoa."

En ollut koskaan kuullutkaan mitään noin hullunkurista, mutta enhän tiedäkään hevosista yhtikäs mitään. Asiaa jonkin verran pengottuani asiassa onkin vinha perä. Tämä mies kertoi kulkevansa ympäri Eurooppaa, sillä ne asiakkaat, joita hänellä on, suosittelevat häntä vaikka mihin. Suomessa ei tällaista vielä ole, ehkä voisin suositella hevosen hampaiden hoitoa Suomessa...?
http://www.pznew.vorortseiten.net/de/index.html

Kuka teistä uskaltautuisi tätä omalle hevoselleen kokeilemaan? Suosituksia tällä miehellä on vaikka millä mitalla.

Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.

tiistai 23. helmikuuta 2010

Kone, jota pitää huoltaa

Mitä tapahtuu, kun tulee lama ja ihmisillä menee huonosti? Työpaikka menee, nälkä tulee?
Kun pankeilla menee huonosti, yhteiskunta maksaa. Kun pienellä yrittäjällä menee huonosti, tulee konkurssi. Yhteiskunta ei maksakaan.

On siis aika valittaa. Vai?

Me voimme toimia. Niin ettei nälkä tulekaan. Ei tarvita muuta kuin

rahantekokone.

Sellainen on oikeasti olemassa. Oletetaanpa, että sinulla olisi tuollainen kone. Käsittelisit sitä ihan varmasti kuin raakaa kananmunaa. Pitäisit kunnossa, huoltaisit, hoivaisit. Katsoisit, että lämpötila on aina oikea ja konetilat optimaaliset ja että mitään ei ikinä puutu. Et myöskään koskaan säästäisi rahaa, jos pitäisi investoida tuohon koneeseen. Sehän tekee rahaa.

Eikö näin olekin?

Jos myönnät että kyllä, niin nyt juuri on aika tehdä tämä kaikki - itsellesi. Sinähän olet se rahantekokone! Kukapa muukaan tuo rahat kotiin, jos sinä et? Vasta sitten kun sinä itse liikut, tapahtuu jotain. Sitä liikettä kutsutaan rahan ansaitsemiseksi. Mitä paremmin sen asian hallitset, sen enemmän ansaitset.

Ja miten sinä käsittelet itseäsi, rahantekokonettasi? Huollatko sen myös ihan oikeasti? Mitä teet kaikkea jokapäiväistä kielteistä informaatiota vastaan? Miltä sinusta tuntuu siellä työpaikallasi? Miten pääset eroon negatiivisista ajatuksista, jotka tekevät elämän hankalaksi? Oletko koskaan esittänyt itsellesi näitä kysymyksiä? Miten toimit, toimitko itse vai etkö tee mitään, jolloin toiset toimivat eli tekevät päätökset puolestasi?

Onko mitään arvokkaampaa kuin sinä itse? Jos teet töitä vielä 30 vuotta, niin kerropa nettotulosi kolmellasadalla kuudellakymmenellä ja näet, miten arvokas olet tänään. Tätä summaa et voi korottaa moninkertaiseksi, jos et pidä itsestäsi yhtä hyvää huolta kuin mitä pitäisit rahantekokoneesta.

Näin kirjoittaa viimeisimmässä uutiskirjeessään Thomas Haack.

Se joka uskoo, että ajat ovat nyt pahempia kuin koskaan, erehtyy. Jo Aristoteles (384-322 e.Kr.) valitti tulevaisuutta:
"Minulla ei ole enää mitään toivoa maamme tulevaisuuden suhteen, sitten kun nykyisistä nuorukaisistamme tulee miehiä. Nuorisomme on sietämätön, vastuuton ja kauheaa katseltavaa."

Ajat ovat aina olleet huonoja, eikös vain? Sitä ei tiedetä, mutta kaksi asiaa tiedetään varmasti.

1. Varmaa on, että mikään ei ole varmaa.

2. Elämäsi laatu ei riipu taloudellisesta menestyksestä, rahasta eikä rikkaudesta. Se riippuu vain ja ainoastaan omasta sisäisestä asenteestasi. Se, joka haluaa liikuttaa maailmaa, liikuttakoon ensin itseään.

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Suomi yrittäjyysvertailussa vain Meksikon edellä

Olen huolestunut Suomen tulevaisuudesta. No totta kai heti sanot, että olenpa minä pieni ihminen suuruudenhullu… ja jatkuvasti saankin kuulla eri tahoilta Suomessa, että en ymmärrä Suomesta mitään. Yleensä niiltä, joiden ulkomaankokemus perustuu lomamatkoihin Tallinnaan tai Espanjan Aurinkorannikolle tai Thaimaahan. 



Mitenkähän lienee?
Kauppalehti kirjoittaa artikkelissaan 17.2.2010, että suomalaisyritykset ovat kasvuhaluttomia.
http://www.kauppalehti.fi/5/i/yritykset/yritysuutiset/?oid=2010/02/30852&ext=rss

Lainaus: "Kansainvälinen tutkimusraportti on karua luettavaa: kasvuhakuisuus olematonta, kansainvälistyminen alkutekijöissään.
Suomalainen yrittämisen ilmapiiri on pahasti vinksallaan. Tällainen johtopäätös tulee vääjäämättä mieleen, kun katsoo laajan kansainvälisen yrittäjyystutkimuksen, Global Entrepreneurship Monitorin tuoretta tutkimusraporttia."

Juuri tämä on minun kokemukseni. Yksitoista vuotta olen auttanut suomalaisia pk-yrityksiä ulkomaanasioissa. Sitä ennen 23 vuotta yksityisesti.

Kun suomalainen tekee keksinnön, hän tekee sen omassa pimeässä kammarissaan, eikä kukaan ikinä saa missään tapauksessa saada siitä vihiä. Ettei kukaan vaan varasta ideaa. Kun se sitten on valmis, sen prototyyppi tuodaan markkinoijalle (esimerkiksi minulle): myy tämä, tämä tuote on niin hyvä.

Paras naurun aihe on ollut, että minulle on tarjottu jopa puolta prosenttia provisiota, kun saan tuotteen markkinoille... ja tietenkin jälkikäteen. Yleensä ei mitään, koska markkinointibudjettia ei ole. Ja muutamat eivät ole maksaneet lainkaan. Mitäs sitä, kun tuote on niin perin hyvä!

Se EI ollenkaan mene näin. Kaikkihan tykkäävät, miten lehtimyyjät tuputtavat puhelimessa lehtiään, koska ne lehdet ovat NIIN hyviä, vai?

Vaan: asiakas on se joka ostaa, se joka tuo rahan ja toimeentulon. Lähtökohta on AINA ASIAKKAAN TARVE, kaikessa mitä myydään. Asiakkaan tarve, ei myyjän, valmistajan eikä keksijän. Myyjän tarve on ansaita rahaa. Asiakkaan tarve on saada ratkaisu ongelmaansa.

Kun en kertakaikkiaan voi käyttää hajuvesiä niiden lisäaineiden aiheuttaman päänsäryn takia, niin en yksinkertaisesti osta hajuvettä, tekipä markkinoija tai mainostaja mitä hyvänsä.

Sen sijaan minulla saattaa olla ongelma: miten saan kattilani palamaan, kun Vapo toimitti huonoa pellettiä? Esramaxin asiamies ratkaisi ongelman. Se ei ollutkaan huono pelletti, vaan väärin asennettu suutin. Mistähän asiakas nyt ostaa pellettinsä? Asiakas ei ole hölmö, asiakas tietää mistä apua saa.

Kun kerran Lappeenrannan lentokentän laidassa olevassa tietotekniikkaliikkeessä myytiin "emme tiedää" ja vieläpä moneen otteeseen, ja veljeni ratkaisi ongelmat ruuvimeisselillä, arvaatteko miten monta kertaa sinne menen?

Mitähän mahtaa se saksalainen jäteastian ostaja tarvita? Hieno tuote kyllä, mutta kun pihalaattojen koko on erilainen kuin Suomessa, niin se hieno tuote ei mahdu laatoille, eli ei myy siellä. Siihen ei auta sanoa, että kun meidän tehtaan koneistus sitä ja tätä.

Samat kokemukset myös muilla Keski-Euroopassa toimivilla markkinointikonsulteilla. Tästä asiasta olemme keskustelleet usein ja pitkään ja hartaasti, kaikilla on samat kokemukset. Riipaisi myös eilisessä Kauppalehdessä ilmestyneessä artikkelissa ollut suomalaisen matkailualan markkinoijan sanoma. Allekirjoitan jokaisen lauseen.
http://www.kauppalehti.fi/5/i/yritykset/yritysuutiset/index.jsp?oid=2010/02/30811

Asiaa ei yhtään auta paksujen paperipinojen valmistelu, siihen ei auta hieno ekonomin tai juristin koulutus, vaan pelkkä tekeminen.

Sitten ne investoinnit. Jokainen suomalainen yrittäjä tietää, miten paljon paperia pitää olla, ennen kuin avustusta saadaan. Pahinta on ollut, kun ELY-keskuksen leidit ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Jos oikein yrittää, yritys saattaa saada kymmenentuhatta... Jota rahaa ei voi käyttää itse, vaan se on annettava ulkopuoliselle. Ja kuitenkin itse tietää paremmin, mitä pitää tehdä.

Montako ulkomaista asiakasta yritykselläsi on? Ensimmäinen asia on USKALTAA puhutella sitä ulkomaalaista mahdollista asiakasta. Hyi olkoon, vaikea juttu, sillä suomalainenhan ei koskaan missään halua olla vaivaksi...

Toinen asia on käyttää kielitaitoa. Viime vuonna ensimmäisenä vieraana kielenä kirjoitti saksan vain kymmenen oppilasta! Englanninkielinen sähköposti ihan varmasti tuottaa nollatuloksen, koska saksalainen ei pääsääntöisesti osaa englantia. Vielä huonommin ovat asiat Ranskassa ja Espanjassa ja Italiassa. Oma poikani, joka puhuu suomea, saksaa, ranskaa ja englantia sujuvasti, lähti espanjankurssille todettuaan, että Espanjassa kukaan ei osaa ranskaa eikä englantia.

Kolmas asia on toimia heti. HETI HETI! Kirjeisiin pitää vastata heti, eikä kun satutaan muistamaan.

Neljäs asia on laatu. Kun kokonainen kuorma-auto palaa Keski-Euroopasta huonon laadun takia, niin naurut ovat vähissä.

Suomen hallitus suosii vain suuryrityksiä. Kuitenkin kaikki tietävät, että ne ovatkin enimmäkseen ulkomaisia (Stora Enso, Sonera, Nordea jne.) ja että nekin olivat kerran pieniä. Ja että paperia tarvitaan aina vain vähemmän, joten on tulenpalava kiire saada tehtaisiin muuta toimintaa kuin sellun tuotantoa. Eikä minkään työnantajan ole pakko ottaa ketään töihin. Olisi kiire, tulenpalava kiire, keventää yrittäjien verotusta ja vaikka kuten Sveitsi, Tanska ja Hollanti tekevät: omaan yritykseen sijoitettu investointi on siellä kokonaan veroton. Täällä sen sijaan aiotaan lisätä omaisuusveroa. Kukahan niitä työpaikkoja antaa - ay-liike ja hallitus, kai?

Ulkomaalaiset hämmästelevät sitä, että Suomi ainoana maana maailmassa aikoo rakentaa lisää ydinvoimaloita, vaikka omaa energiaa on metsät pullollaan. Metsänomistaja kuitenkaan tuskin haluaa myydä mitään, kun heti pitää maksaa veroa tuotosta puolet, kuten meille viime vuonna kävi. Nostakaa vaan veroa, puun myynti loppuu täysin.


Ja missä on sellainen suomalainen poliitikko eli päättäjä, jolla on kokemusta toimimisesta kansainvälisessä yrityksessä? Virkamiehillä ja mepeillä ei ole tästä kokemusta, virkamiehillä on kokemusta palkkioiden nostamisesta; sehän hyvin läpinäkyvästi tulikin esille, kun Niinistö ei saanut kannatusta eduskunnassa. EU ei ole taloudellista tuottoa tuottava yritys. Jorma Ollila ei ole poliitikko. Te, hyvät lukijani, olette edustajanne Arkadianmäelle valinneet.

Tuokaa minulle näytille yksi suomalainen päättäjä, jolla on tuo kokemus. Yksi ainoa!

lauantai 20. helmikuuta 2010

Pienistä puroista muodostuu valtameriä

Saksan koululaitos on monimuotoinen ja suomalaisen näkökulmasta edelleen varsin vanhanaikainen. Kolmikanta - kolme eri tasoa - tuottaa huonoja tuloksia. Saksalaiset tietävät tämän, ja ovat sitten PISA-vertailun koettaneet kaoottisesti korjata tilannetta. Koska koulu on osavaltioiden asia, eli Saksassa on peräti kuusitoista erilaista koululaitosta, ja kuten tunnettua, viranomaisten myllyt jauhavat hitaasti, ei tilanne ole vieläkään mitenkään hyvä. Kymmenen prosenttia väestöstä jää ilman minkäänlaista koulutodistusta.

PISA-ohjelmassa arvioidaan kolmen vuoden välein nuorten osaamista matematiikassa, luonnontieteissä, lukutaidossa ja ongelmanratkaisussa. PISA-tutkimuksessa selvitetään myös oppimista tukevia opiskeluasenteita ja -taitoja. Oppilas- ja koulukyselyillä selvitetään monipuolisesti opiskeluympäristöä kotona ja koulussa, kodin sosiaalista asemaa ja tukea opiskelulle, oppilaiden ajankäyttöä sekä heidän suhtautumistaan kouluun ja oppimiseen. Tutkimuksen sisällöllinen painopistealue vaihtuu tutkimuskerroittain.

Heti PISA-tulosten julkaisemisen jälkeen vuonna 2001 olin pitänyt kaksi julkista esitelmää Baden-Württembergissä tuttavani, paikallisen peruskoulun vanhempainneuvoston puheenjohtajan Andrea Kreuzigerin pyynnöstä, kahdessa eri kaupungissa.

Vanhempainneuvostot ovat lakisääteisiä, koulujen kanssa yhteistyötä tekeviä elimiä, jokaisella luokalla on oltava kaksi- tai kolmihenkinen vanhempainneuvosto. Itse olen seurannut kouluja kolmessa osavaltiossa, Hessenissä, Baden-Württembergissä ja Schleswig-Holsteinissa ja kaikissa ollut, kolmen lapseni kautta, itsekin vanhempainneuvoston jäsen. Baden-Württembergiä pidetään, mitä kouluun tulee, Baijerin ohella Saksan mallivaltiona. Tästä kylläkin uskallan olla kokemuksieni kautta eri mieltä.

Mukana kummassakin tilaisuudessa tuolloin 2002 oli joukko saksalaisia koulutusalan asiantuntijoita sekä eri koulutuslaitosten ja ammattiopistojen edustajia. Minä en ole kouluasiantuntija sinänsä, mutta koska olen perustanut kaksikin suomalaista kielikoulua Saksaan, opettanut suomea Saksassa sivutoimisena itseoppineena opettajana peräti 17 vuotta itse tehden lähes kaiken opetusmateriaalin, lisäksi toiminut kuusi vuotta pedagogisen neuvoston varapuheenjohtajana, ja kirjoittanut yhdessä Saksan suomalaisille kielikouluille kahden Saksassa toimivan suomalaisen opettajan kanssa kielikoulujen opetussuunnitelmatkin (2000), ja niin toki tiedän Suomen koululaitoksesta keskivertokansalaista enemmän.

Ensimmäisellä paikkakunnalla koulun rehtori oli juuri moittinut minua ja ex-miestäni, kun olimme tehneet tälle rehtorille rakentavan ehdotuksen poikamme koulumenestyksen parantamiseksi. Ex on korkeakoulun opettaja. Sananmukaisesti: "Te ette ymmärrä kasvatuksesta mitään." Tästä seurasi, että poika sitten vaihtoi koulua, mikä on Saksassa hyvin vaikea toteuttaa. Kun Andrea pyysi minua esiintymään hänen rinnallaan, emmin ensin ja kerroin tapahtuneesta. Niin kävi, että kuultuaan mitä tiesin, tämä rehtori pyysi minut luokseen ja pyysi anteeksi... Ja yhdessä pidetty tilaisuus oli menestys.

Ei pidä mennä moittimaan toista, jos ei tiedä asioista tarpeeksi. Voi käydä nolosti.

Toisella kerralla esitelmä- ja keskustelutilaisuuden juontajana Stuttgartin lähellä toimi kaikkien Baden-Württembergin koulujen vanhempainneuvostojen puheenjohtaja Doris Barzen. Ei Andrea eikä Doris, ei kumpikaan näistä naisista uskonut sanaakaan siitä, mitä olin Suomen koululaitoksesta sanonut. Sanoin heille, että lähtekää katsomaan; viikon kuluttua vien Suomeen, Kokkolaan asuntoauton, jonka olin asiakkaalle ostanut, joten ei kun mukaan vaan.

Sanoista teoiksi. Soitin Suomeen kokonaista kolmeen numeroon, Helsinkiin, Siuntioon ja Kokkolaan, ja pyysin järjestämään näille naisille kouluvierailut ja tapaamiset paikallisten vanhempainneuvostojen edustajien kanssa. Niinpä saksalaiset järjestelivät perheensä oksaselle - toisella on kolme, toisella neljä lasta, varasivat lentoliput, minä taas lähdin isolla asuntoautolla ajamaan Rostockiin. Nämä naiset eivät saaneet mistään virastoista matkaansa minkäänlaista avustusta tai matkarahaa.

Seikkailuksi matkan teki se, että jäin Saksassa moottoritiellä ruuhkaan ja myöhästyin laivasta. Ei auttanut muuta kuin lähteä ajamaan Ruotsin kautta, että ehtisin kutakuinkin ajoissa perille, vieraat kun menivät lentämällä Helsinkiin. En ehtinyt heitä vastaanottamaan; muutama puhelu Helsinkiin, ja ystäväni järjestelivät heille yöpymiset ja matkat ensimmäiseen paikkaan, Siuntioon.



Siellä sitten tapasimme... tutustuimme erilaisiin, eri asteiden kouluihin. Siuntiossa kaksi koulua ja kaksi rehtoria ja opettajat. Kokkolaan menimme autolla, siellä kaksi koulua ja kaksi rehtoria ja opettajat. Sitten Helsinkiin, siellä kaupungin opetusvirasto, kaksi koulua, kaksi rehtoria ja opettajat, lisäksi tapasimme Helsingin koulujen vanhempainneuvostojen tuolloisen varapuheenjohtajan Markku Lemmetyn. Jota sivumennen sanoen, kuten sattuma ohjaili, haastateltiin samaisen saksalaisten vierailun aikana kouluasioista radiossa ja joka lähetteli meille radion kautta terveisiä. Helsingissä suurena apuna minulle oli silloinen Saksan kielikoulujen yhteysopettaja, mukava ja aktiivinen Leena, Siuntiossa silloinen nettituttuni Merja ja Kokkolassa asiakkaani Jaakko.



Vierailu oli täysi menestys. Olen kaikille järjestäjille ja mukana olleille Suomessa äärettömän kiitollinen. Enkä minä ainoastaan, vaan…

Siitä sitten seurasi, Doriksen aktiivisuuden myötä, monen monta esitelmää ja yleisö- ja koulutustilaisuutta Saksassa – joissakin tilaisuuksissa oli minäkin mukana - ja muistio silloiselle Baden-Württembergin opetusministerille Annette Schawanille. Heti ryhdyttiin valmistelemaan muutoksia koululaitokseen. Tämä vierailu kun ei ollut virkamiesten, vaan vanhempien vastuuhenkilöiden tekemä!

Joku saattaa tietää, että sittemmin Annette Schawan oli koko liittovaltion opetusministeri, ja paljon on opetussaralla saatukin aikaan.

Saksalainen sananlasku sanoo:
Auch Kleinvieh macht Mist.

Kun uskaltaa ottaa askelia, vaikka miten pieniä, niin tulokset saattavat joskus olla isoja ja tärkeitä.

perjantai 19. helmikuuta 2010

Tilauksia. Uusi pusero ja palvelurahoja

Soitin tyttärelleni Stuttgartista sieltä motivaatiopäiviltä, ja kerroin mitä oli tapahtunut. Tytär puolestaan kertoikin seuraavaa. Kun kerran olin puhunut tilaamisista, niin hän ja hänen ystävänsä olivat myös kokeilleet. Edellisinä päivinä oli käynyt näin:

Tytär oli nähnyt kaupassa kivan puseron, mutta hinta oli aivan liian korkea. Oli käynyt sovittamassa, mutta oli sitten päättänyt, että ei osta. Ja oli "tilannut" sen puseron.

Oli kävellyt sen kaupan ohi pari päivää myöhemmin ja nähnyt, että juuri se samainen pusero oli myynnissä alehintaan, puoleen hintaan edellisestä...

Hänen ystävänsä toimi äitinsä lahjatavarakaupassa Konstanzissa silloin tällöin apulaismyyjänä.
http://www.fresko-konstanz.de/ - ihana ihana kauppa se!
Hän oli "tilannut" itselleen kunnon tipit sinä päivänä. Palvelurahojen saaminen ei ollut siellä mitenkään tavallista, joskin mahdollista. Ja mitä tapahtuikaan. Sinä päivänä joka ikinen ostaja oli pyöristänyt summat seuraavaan... ja lopputulos oli ollut mukava ylimääräinen palkkio myyjälle.

Molemmat tytöt olivat aika hämmästyneitä!

Ovat muuten molemmat muusikkoja nyt. Se taidekäsityökauppa taas on varsinainen nähtävyys ja menestystarina sinänsä siitä, mitä saa aikaan, kun työttömäksi jäänyt ei ikinä, ikinä, ikinä luovuta – paras esimerkki siitä, mitä varten sinne Stuttgartiin motivaatiopäiville menin.

torstai 18. helmikuuta 2010

Motivaatiopäivä Stuttgartissa

Saksan kuuluisimpiin johtajakouluttajiin kuului aikoinaan Jürgen Höller. Hän oli järjestänyt motivaatiokoulutuksen toiseen Stuttgartin suurista konferenssitiloista, Hanns-Martin-Schleyer-Halleen. Tilaisuudessa puhui muistaakseni myös Bodo Schäfer, Nikolaus Enkelmann ... en muista ketä vielä. Siis näitä Saksan kuuluisia. No, siellä ei kukaan kävellyt tulisilla hiilillä. Silläkään ei ole sinänsä mitään väliä, sillä ystäväpiirissäni on yksi, joka osaa levitoida, yksi, joka osaa väännellä lusikoita ja yksi, joka on noussut kuolleista, ja useita jotka ovat kävelleet tulisilla hiilillä polttamatta jalkapohjiaan. Kaikki ihan normaaleja täysjärkisiä ihmisiä normaaleissa, erilaisissa, ammateissa. En mitenkään sen takia hämmästy mistään kielilläpuhumisista. Yleensä se, joka uskoo, saa mitä vaan...

Seuraava tapahtui muutama vuosi eroni jälkeen. Sain kutsun lähteä mukaan tilaisuuteen rahoitusneuvojani Sylvia Riedmüllerin ja hänen muutaman tuttunsa kanssa; pääsymaksua sata euroa. Tilaisuuteen oli ilmoittautunut neljätuhatta ihmistä ja liputkin olivat lähes lopussa.

Ei kuitenkaan mitään mahdollisuutta, ensinnäkään ei ollut tuolloin yhtään "ylimääräistä" rahaa ja toisekseen, oli minun vuoroni pitää poikaani tuo viikonvaihde luonani.

Laitan "ylimääräisen" lainausmerkkeihin, sillä on hyvin suhteellista, mikä on ylimääräistä, mikä ei. Ainakin useimmista ihmisistä tällaiset koulutukset ovat täyttä huuhaata ja että niistä pitää maksaa ja paljon, ei mene perille. Ihan kuin koululaitoskin pyörisi itsestään...

"Tilasin" siis ratkaisun, kun en kerran muutakaan voinut, ja kovasti teki mieleni mennä juuri tuohon tilaisuuteen.

Aivan yllättäen pojan isä oli keksinyt erikoisen mukavan tapahtuman pojalle, joka oli vain tuona nimenomaisena viikonvaihteena mahdollista, ja niin vaihdettiin viikonvaihteita. Pääsin lähtemään. Soitin Sylvialle, että tapaisimme siellä hallin edessä juuri ennen tilaisuuden alkua, jotta ehtisin ostaa lipun.

Ajoin ne 140 kilometriä Stuttgartiin, Liederhallelle... jaa-a, hupsista, siellä ei ollut ketään. Tajusin että olin ajanut väärälle hallille. Stuttgartissa on 600.000 asukasta, toiselle, Hanns-Martin-Schleyer-Hallelle menisi ainakin puoli tuntia. Kävin soittamaan Sylvialle, että myöhästyisin, ja silloin totesin harmikseni, että olin unohtanut Sylvian puhelinnumeron kotiin. Ajattelin kuitenkin, että pääsenhän minä silti jotenkin sisälle, vaikka myöhästynkin.

Ajan parkkiin ja kävelen ovelle. Siellä seisoo Sylvia ja ilahtuu minut nähdessään. "Tulitpa sopivaan aikaan", hän sanoo, "olimme juuri menossa sisään. Oletko jo ostanut lipun?" En ollut, lähden siis lippuluukulle. Samalla hetkellä tuhatpäisen väkijoukon keskeltä astuu esiin minulle täysin tuntematon mies ja ojentaa minulle paperipalan ja häviää saman tien väkijoukkoon. Käyn katsomaan mikä se paperi on. "Sehän on pääsylippu", sanoo Sylvia. "Selvästikin olet tehnyt jotain hyvää jollekin, koska sinua näin palkitaan." Olin niin hölmistynyt, että en osannut sanoa mitään. Joku ojentaa minulle sadan euron arvoisen pääsylipun, enkä edes ehtinyt kiittää!

Sylvia naurahtaa. "Se menee niin, että se mitä lähetämme maailmaan, tulee aina samalla mitalla takaisin. Siksi meidän ei ikinä tarvitse kostaa kenellekään mitään, Luoja huolehtii puolestamme kaikista asioista."

Menemme sisään halliin, ja näemme, että numeroidut paikkamme ovat tyhjät, mutta että ihan edessä on kaksi tyhjää paikkaa. Sylvia ohjaa minut sinne, koska sanookin yllättäen tuntevansa Enkelmannin oikein hyvin. Sillä minuutilla, kun istumme paikoillemme, ohjelma alkaa... En siis ollut menettänyt sekuntiakaan!

Väliajalla katselen kirjapöytää. Kaikenlaista, paljon motivaatiokirjoja. Yksi ainoa kirja yksinään pöydän nurkassa ja sitä vain yksi kappale oli muuta lajia... juuri se, jonka yksi ystäväni oli neuvonut ostamaan. Se kirja on Coelhon Alkemisti. Olin näes ajatellut, että kyllä se kirja vastaan tulee, jos minun on hyvä se lukea... Ja siinähän se oli. Suosittelen!

Sylvia neuvoi ja auttoi minua talousasioissa oikein ja hyvin auttoikin, sijoitusneuvoja kun on, kunnes sitten yksi pankinjohtaja teki kaiken tyhjäksi neuvottomilla neuvoillaan. Näin voi käydä. Omaisuus tulee ja menee ja tulee taas... Omaisuuteen ei sydäntään kannata ripustaa.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Schengenissä, Schengenistä

Kaikki puhuvat Schengenistä, mutta tietääkö kukaan millainen paikkakunta se on?

Kävin katsomassa heti Schengenin sopimuksen solmimisen jälkeen. Se on käpykylä Luxemburgin, Ranskan ja Saksan kulmauksessa. Siellä on 460 asukasta.

Se oli aivan hirveä paikka! Ränsistyneitä taloja, rappaus rapistunut, kuten niin usein Ranskassa ja Luxemburgissa. Ranskalaiset totta kai käyttävät nimitystä "pittoreski" eli maalauksellinen...

Schengenissä on linna, joka oli alun perin rakennettu 1390, ja uudistettu useaan kertaan myöhempinä vuosina. Vanha silta rakennettiin vuonna 1908 korvaamaan keskiajalta asti toiminutta lauttayhteyttä. Sodan jälkeen se rakennettiin uudestaan. Koko Moselin ja Reinin seutu on täynnä linnoja ja linnanraunioita, samoin kuin erilaisia siltaraunioita.

Muistomerkki tietenkin on, isonlainen - sopimus on sinänsä hyvin iso saavutus. Nykyisin kylässä on myös suuri kulttuuri- ja turismikeskus sekä nykytaiteen museo. Mosel-joki taas on koko pituudeltaan Saksan ja Luxemburgin välillä molempien maiden omaisuutta.

Schengenin kylällä on muutakin historiaa. Goethe piirsi "Ranskan kampanjansa" aikana Ranskan vapauden puun, jonka taustana hänellä on Schengenin kylä. Victor Hugo, jota pidetään yhtenä Euroopan isänä, oleskeli Schengenin linnassa 1871. Hänkin jätti jälkeen piirroksen vanhasta linnasta.

Schengenissä siis vuonna 1985 silloiset EU-maat allekirjoittivat sopimuksen, jossa poistettiin rajakontrollit allekirjoittaneiden maiden väliltä. Tällä hetkellä maita on 26 - kaikki EU:n maat paitsi Irlanti ja Yhdistyneet Kuningaskunnat, ja lisäksi Islanti, Norja ja Sveitsi.

Olen elänyt nekin ajat, jolloin anopin luokse mennäkseni minulla suomalaisena piti olla Ranskaan viisumi. Sen hain jonottamalla konsulaatista Frankfurtista. Rajoilla katsottiin, mitä auton takakontissa on mukana. Aivan kuten nykyisin Venäjälle mennen.

Rajakontrollien puuttuminen ei tarkoita, etteikö mitään kontrollia enää olisi. Se on vain erilaista. Nyt tullivirkailijat jäljittävät mahdollisia rikollisia - tuntemattomina. Asuessani Sveitsin rajalla oli hyvin tavallista, että kun tulin yöllä kotiin, tullivirkailijat pysäyttivät minut ja kysyivät papereita. Yksi asiakkaani esimerkiksi joutuu syyniin joka kerran kun käy Saksassa, koska ajaa Tsekin rajaa pohjoiseenpäin.

Tuo rajaseutu on minulle henkilökohtaisesti hyvinkin tuttua, sekä ex-mieheni sukulaisten että myöhempien asiakkaitteni kautta. Kaiken kaikkiaan Moselin seutu linnoineen ja viinitarhoineen on ehdottomasti näkemisen arvoinen matkakohde!

maanantai 15. helmikuuta 2010

Autonhakujuttuja 2 - Ramadan

Huomautan heti alkuun, että minua ei kannata tulla ryöstämään eikä tappamaan, koska minulla ei ikinä ole isoja rahoja mukanani. Niitä näes voi laitella myös tilisiirtoina ;-)
Se oli silloin. Olen ihan liian köyhä, jotta kannattaisi lähettää mafia kimppuuni…

Kerronpa tässä toisen tarinan.

Myyjä puhui saksaa kuten saksalaiset. Auto oli juuri mitä oli luvattukin. Koska myyjä oli tummempi-ihoinen, kysyin, mistä hän on kotoisin. Hän kertoi vanhempiensa olevan Libanonista, mutta syntyneensä ja kasvaneensa Saksassa.

En pelkää ei-saksalaisia autokauppiaita kuten huhu Suomessa käskee tekemään. Tämä oli vielä lisäksi yksityishenkilö eikä kauppias lainkaan. Ostaja Suomessa oli tyytyväinen, kertoi myöhemmin myyneensä auton ja voittaneensa kaupassa muutamia tuhansia, ja pyysi minua hakemaan toisenkin auton Saksasta.

Kun siis kaupat oli tehty, myyjä kysyi, joko olin syönyt illallista, olihan ilta. Vastasin, etten ollut, mutta tunnetusti on olemassa ravitsemusliikkeitä nälän poistoon. Hän naurahti ja kysyi, voisinko tulla illalliselle hänen perheensä luokse.

Tulen sisään huoneistoon: siellä oli koko iso suku koolla: vanhemmat, kaikki sisarukset ja kaikki serkut perheineen. Sattui olemaan Ramadan!

Siinä sitten sain yhden elämäni maukkaimmista ja runsaimmista aterioista. Ja lämpimän vastanoton. Ja samalla sain pitää esitelmää Suomesta. Ihania ihmisiä, nämä kamalat ulkomaalaiset.

Tuhat kysymystä, jokaiseen vastaus. Tämä on kansainvälisyyttä ruohonjuuritasolla :-)

Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.

sunnuntai 14. helmikuuta 2010

Michael Jackson läheltä katsottuna

Milloin mitäkin ja kulloin kutakin. Suomi on niin pieni paikka, että täällä on kaikki mahdollista.

Kävelin eilen, lauantaina, ulkomaalaisten vieraitteni kanssa Stockmannin käytäviä. Muistui mieleeni toinen käynti samoilla käytävillä vuosia sitten. Nuorimmaiseni oli silloin alakoululainen ja vanhempi poikani kouluvierailulla Helsingissä toisen "pääsiäisperheemme" luona.

Ai että mikäkö on pääsiäisperhe? Saksan suomalaiset kielikoulut järjestävät vuosittain yhdessä Helsingin kouluviraston kanssa Saksan suomalaisten kielikoulujen oppilaille kouluvierailun Helsinkiin. Lapset asuvat perheissä ja käyvät koulua Helsingissä kahden viikon ajan. Tämä vierailu tehdään Saksan koulujen pääsiäisloman aikaan. Olen ollut järjestäjäpuolella; siitä joskus enemmän.

Olimme siis menossa tämän perheen luo kyläilemään. He olivat kertoneet, että Michael Jackson oli esiintynyt Helsingissä edellisenä iltana. En juurikaan välitä hänen musiikistaan, mistä johtuen se tieto oli minulle näin ollen ykshailee.

Kävimme pojan kanssa Stockmannilla ennen kyläilyämme. Vieressäni käytävän pituudelta hiha hihassa kiinni kävelee hyvin sairaan näköinen tummahkoihoinen mies, jolla on kummallinen nenä, valkoiset käsineet ja musta, kihara, roikkuva tukka.

Äkkiä näen televisiokameroita, poliiseja erinäisiä määriä ja miten poliisit kantavat yhtä miestä syrjemmälle. "Pois kameroista", oli ensimmäinen ajatukseni. Sitten katsahdin vieressäni kävelevää miestä ja äkkäsin, että häntähän pidetään Michael Jacksonina, siksi tämä hässäkkä.

Ja ajattelin samalla, että konserttihan oli eilen, Jakson lähtenyt ajat sitten, mutta olipa todella hyvin naamioitu stuntman, sijaisnäyttelijä, ja olivatpa teeveekuvaajat menneet lankaan.

Pääsiäisperheemme luokse päästyämme heillä oli kerrottavana ensimmäisenä uutisena, että Jackson pitää toisenkin konsertin, sinä samaisena iltana ensimmäisen konsertin suuren suosion takia, ja että hän oli kuulemma ollut päivällä keskikaupungilla, olivat katsoneet televisiosta.

Näin voi käydä. Olikin aito...

lauantai 13. helmikuuta 2010

Autonhakujuttuja 1 - Pelkoja. Turhia pelkoja?

Yksi ensimmäisiä autonostojani Saksasta on erityisen mieleenpainuva. Annas kun kerron...

Oli talvi, lunta maassa ja pakkasta. Olin sopinut asuntoauton ostosta myyjän kanssa. Tiesin, että myyjä on kreikkalainen ja autokauppias, joka ostaa autoja Saksasta ja myy niitä eteenpäin Kreikkaan. Myyjä asui ison kaupungin lähellä mutta minun asuinpaikastani kaukana ja auto oli hänen pihallaan. Oli talvi ja lunta maassa, kuten on tavallisesti tuohon vuodenaikaan Saksassa. Sovittiin tapaaminen uudenvuoden aatoksi, varasin autolle laivapaikan Ouluun; ostaja halusi lähteä autolla talvilomalle.

Ostaja, jota en ollut koskaan tavannut, laittoi tililleni Hyvin Suuren Summan Rahaa. Minua hirvitti. Entäs jos hukkaan rahan... minut ryöstetään... kuolen kesken matkan... junasta puhkeaa kumi... Minä myyjälle huolestuneena: "Entäs jos te tapatte minut?" Myyjä nauroi. "Ei kai teidän otsassa lue mitä rahoja teillä on mukananne?"

Nostin pankista aamulla kyseisen ison summan. Pankkivirkailija kysyi, haluanko ihan varmasti tuon rahan käteisellä. Sanoin haluavani, ja sitten minua vasta hirvittikin. Laitoin rahan visusti näkymättömiin ja juoksin junalle.

Vaan junaapa ei kuulunutkaan. Myöhemmin kuulin, että veturinkuljettaja ei ollut liukkaan kelin takia päässyt ajoissa asemalle. Selvähän se mitä siitä seurasi: myöhästyin jatkoyhteydestä, ja tulin perille isoon kaupunkiin vasta illalla, pimeässä. Myyjä otti minut iloisena ja kohteliaana vastaan asemalla kuten sovittu oli ja lähti ajamaan kylille. Hyvänen aika, sydämeni alkoi pamppailla ja kysyin, minne olemme menossa. Myyjä kertoi asuvansa pienessä kyläsessä ja toimistonsa olevan asunnossaan.

Katsastin auton: oikein hyvä, kaikki kuten pitikin. Myyjä pyysi sitten nousemaan toiseen kerrokseen, asuntoonsa. Hyvänen aika, minä yksin rahojen kanssa hämärässä rakennuksessa tuntemattoman miehen kanssa. "Rohkea rokan syö," ajattelin. Teimme kauppakirjan, ja lajittelin paksun pinon seteleitä pöydälle. Nyt myyjä katsahti minuun ja naurahti: "Nythän te voitte tappaa minut..."

Oli niin myöhä, että oli tulenpalava kiire ehtiä autolla laivaan, ja pitihän se saada vientikilpiinkin, ja virastot ovat vain aamuisin auki. Myyjä pohti hetkisen ja löysi ratkaisun. Hän lähtee kanssani ajamaan pohjoiseen, ja olihan hänellä joka tapauksessa asiaa sinne suunnalle ja myös rautateiden vuosikortti. Ajatus oli laittaa auto rekisteriin aamuvarhaisella matkan varrella; tuohon aikaan se oli monimutkaisempaa ja enemmän aikaa viepää kuin nykyisin. Nykyisin se on vain kalliimpaa ;-)

Niin lähdimme ajamaan pohjoiseen. Sovittiin, että etsitään majatalo jostain matkan varrelta vähän myöhemmin. Totta kai sain taas kuulla tuhat kysymystä Suomesta, joihin yritin vastailla miten osasin. Yhtäkkiä seuralaiseni kysyy, onko minun nälkä. Tokihan, päivä oli ollut pitkä. Hän kysyy varovasti, haittaisiko, jos ajaisimme muutaman kilometrin ylimääräistä, hänen veljellään on matkan varrella ravintola... Hyvänen aika, miten maukasta kreikkalainen ruoka onkaan, ja miten iloisia olivat sekä seuralaiseni että hänen veljensä toisensa nähdessään.

Ajoimme edelleen pohjoiseenpäin. Puolenyön jälkeen päätimme yöpyä autossa, minullahan oli makuupussi mukana - kuten lähes aina matkoillani, kun olen tällainen kiertolainen - ja herätä aikaisin rekisteröintiä varten. Asuntoauto oli integroitua mallia, eli makuupaikat ohjaamon yllä edessä ja takana tallin päällä. Minä eteen nukkumaan, ja myyjä taakse.

Eipä kestänyt kauaa, kun seuralaiseni nousi ylös ja ilmoitti, että koska on talvi ja Suomea varten ei kaasua autossa lämmitystä varten, niin tyhjän tilan päällä on liian kylmä, voisiko hän tulla viereeni ylös... Hyvänen aika. Vieras mies tuli taloon.

Sain sentään miten kuten nukuttua aamuun. Seuralaiseni kömpi myös ylös ja nauroi sydämensä pohjasta. "Luulitteko ihan tosissaan, että tekisin jotain sopimatonta?" Kyllä olin luullut... Minkään sopimattoman sijaan hän auttoi minua saamaan auton vientikilpiin, mikä nopeutti lähtöäni, niin että ehtisin laivaan.

Loppujen lopuksi hän ohjaili minua oikealle maantielle. Auto ehti laivaan. Kaikki hyvin...

Hyvänen aika! Muutaman päivän kuluttua sain puhelun Suomesta, jossa ostaja kertoi olevansa erittäin tyytyväinen autoonsa. Jaa myyjältä, joka kiitteli ostosta, ja mielenkiintoisista keskusteluista kanssani.

Noin vuoden kuluttua sain uuden puhelun samalta ostajalta. Hän kertoi edelleenkin olevansa erittäin tyytyväinen autoonsa. Myös myyjältä sain puhelun. Hän kysyi oliko kaikki hyvin.

Merkilliseksi asian tekee se, että en tänäkään päivänä ole tätä ostajaa vieläkään nähnyt!

Mitä tästä opimme?
1) Sitä saa mitä tilaa.
2) Olen aina oman maani lähettiläs, menenpä minne tahansa.

perjantai 12. helmikuuta 2010

Rahalla voi ostaa kukkia

Rahalla voi ostaa kukkia...

...mutta ei iloita niistä, kirjoittaa Heinz-Jürgen Scheld uutiskirjeessään.

On todellakin ihana asia, jos on rahaa. Mutta mitä sillä rahalla? Pannaanpa muistiin ensin joitakin asioita, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Niitä on se, että olemme tyytyväisiä itseemme, sellaisina kuin olemme, ja tyytyväisiä ulkonäköömme. Sitten on onni ja rakkaus, jonka jaamme perheen, ystävien ja liikekumppanien kanssa. Sitten ilo, joka syntyy syvästä tyytyväisyydestä itseemme, omaan luonteeseen ja johonkin meitä suurempaan, jota myös Luojaksi kutsumme. Ja nyt kun lisätään vaurautta, terveyttä, toiveiden täyttymystä, vapautta ja mielekkyyttä, niin luettelomme on täydellinen.

Sitten on vielä menestys. Tai tunne siitä että menestyy. Useimmat ihmiset ymmärtävät menestyksellä liiketaloudessa tai uralla onnistumista. Ymmärrettävää.

Monet uskovat, että taloudellinen vapaus on menestystä. Toki on. Mutta menestystä ei voi mitata vain euroina. Menestys on jokaiselle jotain muuta. Joillekin menestys on löytää sielunkumppani.

Entäpä, jos sinulla on paljon rahaa, mutta ei olekaan terveyttä? Jos olet unohtanut vaalia suhdettasi, ja partnerisi kääntää sinulle selkänsä ja ilmoittaa löytäneensä toisen, jolla on hänelle aikaa?

Älä unohda iloita kukista, joita pystyt rahallasi ostamaan, äläkä unohda lahjoittaa niitä sille, jota rakastat.

keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Ho narro! - Viides vuodenaika

Torstaina ennen laskiaistiistaita on SE päivä.

Aamulla kello kuusi: Herätys! Kadulla kuuluu rumpujen pauke ja fanfaarien soitto. Torvisoittokunta tulee. Paukkeen lomassa kuuluu tervedyshuuto: "Hoo narroo! Hoo narroo!"
Katson kelloa ja totean, että on liian aikaista nousta ylös. Ja mikä ihme meteli ulkona...?

Ensimmäisenä vuonna, kun olimme muuttaneet Allensbachiin Bodenjärvelle, olimme laskiaista edeltävänä torstaina aivan ymmyrkäisenä, että mitä ihmettä tämä on. Fastnacht… suomeksi karnevaaliaika, joka sanana antaa täysin väärän kuvan siitä mitä tapahtuu. Fastnacht koostuu sanoista ”Fasten”, paastota ja ”Nacht”, yö. Silloin juhlitaan paastonajan alkamista. Sitä juhlitaan Etelä-Saksassa kokonainen viikko, tai oikeammin – illanistujaisineen - kokonainen kuukausi.

Tai oikeammin: Fastnacht alkaa 11.11. kello 11.11. Silloin erilaisin rituaalein avataan tämä karnevaaliaika.

Karnevaalikulkue käy torstaina aamulla kouluissa ja virastoissa ja ”vapauttaa” koululaiset ja virastojen työntekijät seuraaviksi päiviksi, aina seuraavaan tiistai-iltaan asti. Sen jälkeen vain juhlitaan. Kaikki ovat kadulla ja ulkona: nuoret, vanhat, vauvat, mummot ja vaarit. Perhekunnittain ja ystävät keskenään. Kaupat ovat kiinni, ja on ihan turhaa etsiä ketään työpaikaltaan, työnteosta nyt puhumattakaan.

Päivällä käydään, kuten Saksassa tapana on, viinituvassa juomassa ”Viertele” eli neljänneslitra, eli lasillinen viiniä, ystävien kanssa ja karnevaaliasuihin pukeutuneina. Tai kutsutaan ystävät kotiin. Tai mennään kaupungintalolle… tai seurakuntasaliin… juhlimaan.

Paikkakunnittain tavat tosin jonkin verran vaihtelevat. Minä kirjoitan vain Bodenjärven seudun laskiaisesta. Se kuuluu svaabilais-alemannien perinteeseen.Siellä sekoittuvat vanhat, keskiajalta peräisin olevat perinteet mielikuvituksellisine pukuineen, nykyaikaiset karnevaaliasut ja –tavat sekä sveitsiläinen ”Guggenmusik”.

Keskiviikkona Konstanzissa esitellään katusoihtujen valossa kulkue, jota kutsutaan nimellä. ”Butzenlauf”, jossa kukin karnevaaliseura esiintyy. Puvustus on usein hyvin koristeellista, erikoista ja varsin kallista, etenkin kun puvut ovat käsityötä ja maskit taiteilijoiden veistämiä. Puvut kulkevat perinteenä sukupolvesta toiseen. Kaikilla karnevaaliseuroilla on oma perinteensä, liittyen jollain tavalla seudun tai kaupunginosan historiaan. Nämä historialliset tapahtumat periytyvät osin hyvinkin vanhoilta ajoilta, usein keskiajalta.
Sanaa ”butzen” et löydä sanakirjasta, kuten et juuri mitään muutakaan Fastnachtiin liittyvää sanastoa. Se tarkoittaa tuntemattomaksi pukeutumista.
http://www.butzenlauf.de/


Puvun paikallinen nimi on ”Häs”. Ensimmäisenä vuotena Bodenjärvellä ihmettelimme suurta lehti-ilmoitusten määrää, jossa ilmoiteltiin näitä ”Häsejä” myytäväksi. Meillä ei ollut harmainta aavistustakaan, mitä siellä myydään.

Pukeutuneita kutsutaan nimellä ”Narr”, narri. Se ei ole sama asia kuin mitä narrilla, hölmöllä tavallisesti tarkoitetaan. Laskiaisaikana se on sellaisen ihminen, joka ei ole täydellinen, joka on jollain tavalla hullu, yhteiskunnan ulkopuolella.

Torstaina illalla kaupungin katuja kulkee valtavan metelin säestämänä valkoisiin yövaatteisiin pukeutunut koululaisten ja opiskelijoiden kulkue kantaen talonmuotoisia laatikkoja, jotka on kirjailtu erilaisin tekstein, vääntäen vitsiä opettajista. Koko kulkuetta seuraava yleisö on myös pukeutunut valkoisiin. Jos ei ole, niin aivan varmasti joku maalaa kasvosi valkoisiksi. Kulkue kulkee nimellä ”Hemdglonker”. ”Hemd” on paita ja ”Glonker” sellainen ihminen, joka ei ota täsmällisyyttä niin täsmällisesti, mikä on saksalaiselle tavallisesti vieras asia.
http://www.narrengesellschaft-niederburg.de/event1.asp


Yötä jatketaan aamuun. Guggenmusik on eräänlaista jatsia, mutta väärin soitettuna. Elämys sinänsä. Illalla ihmiset ovat kaikki ulkona ja heiluvat, oikeammin niiailevat, musiikin tahdissa ja käyvät juomassa lasillisensa. Kaikki viinituvat ovat tupaten täynnä. Pukeutuneina, siis maskin alla, jotkut kiertävät kiusaamassa, kutittelemassa tuttuja, usein opettajia tai virkamiehiä, nätisti ja runomuodossa kertoillen. Totta kai erityisen huomion kohteeksi pääsi exäni, joka on teknisen korkeakoulun opettaja.

Kerran saimme myös todeta, että kutittelija oli Badenin prinssi… joka opiskeli hänen osastollaan. Ei, ei ole sen kuuluisan häkissä pidetyn Kaspar Hauserin pojanpojanpojanpoika, se on eri tarina se :-)

Se prinssi oli osastolle ongelma - nimensä takia. Eivät näes tienneet, mihin kohtaan aakkosista laittaisivat nimen ”Leopold Prinz von Baden”. P? V? B?

Perinteisesti Fastnacht alkaa torstaina, ”am Schmotzigen Dunstig”. Ei likaisena, vaan rasvaisena torstaina. Ja päättyy „Aschermittwochiin“ eli tuhkakeskiviikkoon, jolloin Fastnacht haudataan tai poltetaan.

Kaikkiin näihin tapahtumiin liittyy hyvin paljon erilaisia kaikkien tuntemia loruja ja lauluja. 


Sunnuntaina kaupungeissa on suurensuuria kulkueita, joissa nämä eri karnevaaliperinteet vuorottelevat ja jotka kestävät tuntikaupalla ja yleisöä on vähintäänkin yhtä paljon kuin kulkuettakin. Tai toisinpäin. Kadut ovat niin tupaten täynnä, että et jalansijaa tahdo saada. Kaikkea, aivan kaikkea voi siellä silloin nähdä. http://www.youtube.com/watch?v=KhQbWfVlNqM

Kulkueita on myös muina päivinä ja erilaisia. Allensbachissa niitä on peräti kolme, ja lisäksi osallistutaan muiden kaupunkien kulkueisiin. Lapsille on omat kulkueensa ja juhlansa. 

  Konstanzin lipunheittäjät ovat saaneet valtakunnallisia palkintoja, ja esiintyvät erilaisissa juhlatilaisuuksissa ympäri Saksaa. Suomessa vastaavaa voi nähdä kesätapahtumassa Haminassa.
http://www.fahnenschwinger-niederburg.de/html/60_jahre_deutschland.htm

Minä ompelin itse karnevaalivaatteemme, musketöörit ja krokotiilit. Mieleenpainuvin oli tyttären Karvinen-puku ja pojan Hessu-puku, jotka saivat pohjoisemmassa, Frankfurtissa asuessamme kylän parhaan puvun palkinnot, sekä myöhemmin sekä pupujussi Janoschin sadusta ”Pikku Tiikeri ja Pikku Karhu”, että Saksojen yhdistymisen aikaan postin keltainen iso viisisorminen käsine. Kaikkea sitä on ommellutkin elämänsä varrella…!

Kaikkein mieleenpainuvin oli kuitenkin se laskiainen, jolloin me suomalaiset esiinnyimme Leningrad Cowboyna. Kolme hullua perhettä lapsinemme, joten meitä oli sitten yksitoista. Parivuotias nappulainen, nuorin, pääsi paikalliseen lehteen. Itse teimme vaatteet, meillä oli tupeet ja pitkät kengät ja kukapa meitä olisi tuntenutkaan. Siihen maailman aikaan olin juuri aloittanut hanurinsoiton. Osasimme laulaa tasan yhden veisun, mutta sepä ei yleisöä haitannut, ja sitä yleisöä meillä totisesti oli minne ikinä menimmekin…

Karnevaaliaikaa kutsutaan viidenneksi vuodenajaksi. Silloin on lähes kaikki sallittua. Kaikki juhlivat ja ulkona. Juhlaan ei kuitenkaan kuulu humalassa örveltely eikä seksihakuisuus. Ainakaan minä en ole sitä koskaan nähnyt. Sellaista pidetään täysin moukkamaisena käyttäytymisenä.

Fastnacht, eri murteilla myös Fasenacht tai Fasnet, eroaa huomattavasti siitä, mitä Suomessa nähdään reininmaalaisena karnevaalina. Karnevaali on modernia hupia, Fastnacht perinteen vaalimista. Eikä sillä ole Oktoberfestin kanssa mitään yhteistä, kuten aina ensimmäisenä oletetaan, kun siitä suomalaiselle puhun.

Erilaisia asuja ja tapoja voi käydä milloin vain ihmettelemässä Langensteinin linnassa, joka sijaitsee järven pohjoispäässä, 35 km Konstanzista luoteeseen.
http://www.fasnachtsmuseum.de/. Kuvia löytyy vasemmalta linkistä ”Bilder”.
Museoita on toki muuallakin, esimerkiksi Sigmaringenissa ja Bad Dürrheimissa.

Aivan varmasti unohdin sata tärkeää asiaa. Fastnacht nimittäin on todella monimuotoinen perhejuhla! Minä rakastuin tähän juhlaan täysillä, vaikka en muuten juurikaan massatapahtumista välitä. Niin rakastuivat myös aina myös seudun ulkopuolelta tulleet vieraani.

Jos joku ikinä koskaan Etelä-Saksaan lähtee, niin paras aika on nyt, juuri NYT!

 

tiistai 9. helmikuuta 2010

Vielä matkarahoja

Tapahtui jokunen vuosi sitten - ei kun tarkasti lokakuussa 2006, että matkakassastani puuttui 150 euroa. Piti päästä Vaasasta kotiin Hampuriin. Ilman rahaa on hankalaa, sittenkin vaikka lentoliput on ostettu ja taksirahaa oli ja ja... "Tilasin" siis lisää rahaa, ainakin sataviiskymppiä.
Saavun kentälle Vaasaan lentovaraukseni kanssa. Lentoyhtiö ilmoittaakin, että valitettavasti lento on ylivarattu... etten mahdu mukaan... mutta että voisin lentää toisen yhtiön lennolla samaan aikaan... ja että hyvitykseksi saan 150 euron voucherin. Jonka voin myös lunastaa käteisenä.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Pikavisiitillä Suomen rajojen ulkopuolella

Kävinpähän taas hakemassa suomalaiselle auton Saksasta. Muutama päivä sitten. Hakumatka tapahtuu aina hyvin nopealla aikataululla, hyvät autot kun menevät heti kaupaksi, kuten Suomessakin.

Mobile.de on ensimmäinen osoite, josta etsiä. Ei kannata lähteä ensimmäiseksi paikan päälle; kun tutkii asian jo kotona etukäteen, säästää satoja. Ja sitten ei kun neuvottelemaan myyjän kanssa. Sellainen neuvottelu tuottaa yleensä myös lisää säästettyjä satasia. Tietenkin on hyvä puhua saksaa, saksalaiset kun pääsääntöisesti eivät osaa englantia. Maan autokauppiaiden tiukoista säännöksistä olen kirjoittanutkin jo aiemmin.

En kirjoita tätä siksi, että hakisin asiakkaita. Tällä en rikastu. Asia on päinvastoin: asiakkaat hakevat minut. Minulle henkilökohtaisesti taas pitkään Saksassa asuneena ja Pakko-Suomeen joutuneena Saksaan eli kotiin lähtö on kuin henkireikä; ilman ravintoahan kasvitkin tunnetusti kuolevat, toisekseen, tehtävä ei ole vaikea. Enkä kirjoita myöskään siksi, että mollaisin kokonaan suomalaisen yhteiskunnan. Mikäänhän ei ikinä ole absoluuttisesti niin tai näin, aina on poikkeuksia. Teen vain yleisiä huomioita siitä mitä koen ja näen.

Lensin siis Hampuriin, välilasku Kööpenhaminassa. Kööpenhaminan kenttä on vilkas ja minusta sekava. Ehdottomasti miellyttävämpi välilaskupaikka on Riika!
Voisin kaikkien matkojeni seurauksena ryhtyä vaikka matkatoimistoksi. Tiedän mistä saa mitäkin, mihin kannattaa mennä, kaikki lento-, laiva-, autoreitit Suomesta Keski-Eurooppaan ovat minulle arkipäivää. Koska siitä ei minulle kuitenkaan kukaan maksa, pidän hyvät vinkit omana tietonani. Olen tosin miettinyt palveluportaalin perustamista, välille Suomi-muu Eurooppa. Sellaisia portaaleja eri tarkoituksiin ovat monet Saksassa tehneet – siitä ottavat sitten siivun jokaiselta, joka matkan tai palvelun jostain tilaa. Netissä tietenkin, kuten matkatoimistotkin tekevät, minä lisäisin vain kaikki oheispalvelutkin.

Jatkolentoa Kööpenhaminassa ei alkanut kuulua. Istuimme ja odotimme ja pähkäilimme, mitä on mahtanut tapahtua. Vihdoin kerrottiin, että kone ei voi laskeutua Hampurin kentälle huonon säätilanteen takia. Totisesti, Hampurissa olikin reilusti lunta ja nollakeli. Tosin olen siellä tarponut lumessa ennenkin, lunta on vain tänä talvena ennätyksellisen runsaasti. Suolat olivat kuulemma loppuneet, keskustan katuja ei oltu suolattu eikä hiekoitettu. Siinä sitten auton kanssa taiteilet. Talvirenkaat sentään useimmilla nykyisin on.

Ja kuten saksalaisten on tapana: heti löytyi juttukaveri jo Kööpenhaminassa, joka sitten juoksenteli puolestani ja otti kentällä asioista selvää. Laukkuja odotellessa Hampurin kentällä tarjottiin apua laukun nostamiseen. Hampurissa junassa tehtiin tilaa ja neuvottiin oikea reitti. Asemalla junasta noussut nuori mies näki, etten heti tiennyt mihin suuntaan lähteä, ja ryhtyi heti neuvomaan. Hän jäi sitten vielä katsomaan, jaksanko varmasti kantaa matkalaukkuni itse. Samaisessa tilanteessa on ollut varsin tavallista, että joku sen kantaa. Postissakin minun piti käväistä: kiireinen mieshenkilö pyysi anteeksi, kun ei ollut nähnyt että minäkin halusin sisään ja oli laittanut oven liian aikaisin kiinni.

Välipalan hinnatkin olivat taas tavallisen ihmisen kukkaron mukaisia. Kojulla kysyessäni missä suunnassa hotellini on, myyjä ryhtyi neuvomaan ja ehdotti että ottaisin bussin ja kertoi vielä minkä ja mistä. Halpahotellin vastaanotossa nuori mies oli hymyilevä ja hyvin ystävällinen. Olisi voinut olettaa, että 32 euron hintaan ydinkeskustassa saisi itse palvella itseään... Kaiken lisäksi hotellihuoneessa kaikki tarpeellinen, mukaan lukien kirjoituspöytä, nettiyhteys (lisämaksusta: euro per tunti, kaksi puolellatoista) ja kylpyhuoneessa fööni.

Seuraavana aamuna junassa vanhempi naishenkilö ystävällisesti järjesteli minulle pöytätilan mukaan ostamaani aamiaista varten. Aamiaista ei yleensä kannata hotellissa syödä, jos ei satu olemaan muuta kuin aikaa eikä tiedä miten sen saisi kulumaan; katukahviloissa ja ruokakojuissa on paljon halvempaa ja herkut maukkaampia.

Uutta lunta satoi aamullakin. Hieman huvitti, miten tiukkaan paketoituina saksalaiset ulkona kadulla kulkivat - itse asiassa paljon järkevämmin kuin suomalaiset nuoret. Pipo ja käsineet eivät puuttuneet juuri keltään.

Saksalaiset ovat pääsääntöisesti kohteliaita ja huomaavaisia. Myös miljoonakaupungeissa, kuten tässä tapauksessa Hampurissa. Eivät siksi, että minä satun olemaan komposti-ikäinen naishenkilö tai jotenkin erityisen vaivaisen oloinen. Ei. Olen kokenut sitä samaa ihan Saksaan menostani asti, ja tuolloin olin vasta yhdeksäntoista. Lasten ja lastenvaunujenkaan kanssa ei ole Saksassa vaikeaa liikkua.

Autoakin siellä ajoin. Autoa ei pikkupaikoissa Suomessa sitten mitenkään lasketa liikenteeseen, jos sattuu tulemaan sivukadulta tai liittymästä. Helsinki tekee tässä onneksi selvän poikkeuksen. Kun miljoonat ihmiset liikkuvat, tarvitaan joustoa. Kun kaikki joustavat ja kaikki ovat kohteliaita toisilleen, liikenne sujuu.

Olin siirtynyt minä-itse-yhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan.

Palasin sitten Suomeen. Heti laivassa Tukholmasta Turkuun nuori nainen kailotti ventovieraalle tyttöporukalle moitteitaan sellaisella äänellä, että hengetkin heräsivät. Puolusteli sitä, että oli maistellut, että sellainen kuuluu asiaan. Muut hiprakkaiset tokkuroivat laivan käytävillä. Päivälaivassa! Junassa Tikkurista Lahteen poikajoukko piti ääntä kuin olisivat koko junan omistaneet. Viereisellä penkillä nuokkui humalainen, noin nelikymmenvuotias ja tyylikkäästi pukeutunut nainen. Nuoret miehet nousivat junasta samalla kuin minäkin, mutta ei mitään reaktiota, kun nostin raskasta laukkua junasta. Päätepysäkillä nainen jäi penkille nuokkumaan.

Ei nuorukaisten mitään pitänyt nostaakaan, jaksoin itsekin.
Olin vain siirtynyt palveluyhteiskunnasta takaisin minä-itse-yhteiskuntaan.

sunnuntai 7. helmikuuta 2010

Vanhempieni häämatka, ja mitä siitä seurasi

Ajat muuttuvat. Häämatkalle lähdetään tänään kaukaisiin maihin. Jos nyt joku ikinä enää naimisiin meneekään.

Tätini täyttää vuonna 2015 sata vuotta. Hän kertoi, että hän teki häämatkansa polkupyörällä täältä Tuomojalta kaupunkiin valokuvaamoon - hääkuvaan. Matkaa tuli vanhaa Nuijamaantietä parikymmentä kilometriä.

Toki hän teki miehensä kanssa sitten myöhemmin monenlaisia matkoja ja asuikin useilla eri paikkakunnilla. Kaukaisimman matkansa kai tekivät poikansa luokse Teheraniin.

Äitini kertoo ihan toisenlaisesta häämatkasta.

Vanhempani menivät naimisiin vuonna 1950. Kaksi maaseudun kasvattia. Tätä maalaisuutta pitää oikein erikseen painottaa, sillä se mitä sitten seurasi ei ollut peräkamarilaisuutta ollenkaan.

Kun suurta suomalaista valittiin vuosia sitten, valitsin omat vanhempani. Olin valitettavasti vain ihan ainoa, joka oli sitä mieltä, että maasta se pienikin ponnistaa...

Isä oli nuorena myynyt itse tekemiään luutia Viipurin torilla, äiti hoitanut maatilaa. Leipä piti jotenkin ansaita: molemmat olivat olleet myöhemmin töissä Konnunsuon keskusvankilalla, äiti keittiöapulaisena ja isä kaivinkoneenkuljettajana. Vankila on ollut suuri ja tärkeä työnantaja - nythän työnantaja tapettiin ja ihan oikeusministerin käskystä. Äiti oli ollut nuorena apulaisena myös sukulaisissa, Tyrisevän leipomolla tekemässä viipurinrinkeleitä.

Isän työnantaja oli Vapo, joka kaivoi turvetta Konnunsuolla, ja se antoi tuolloin henkilökunnalle koko maahan ilmaisia henkilölippuja juniin. Niinpä nuoripari osti pula-ajan elintarvikekorteillaan kaiken jauhon ja kaiken sokerin minkä irti sai, teki tuvassa niistä viipurinrinkeleitä, lähetti tavaran rautateitse Oulun markkinoille, ja matkusti itse perässä niitä myymään. Lappeenrannasta Ouluun. Ei niitä tavaroita missään kuorma-autoissa minnekään viety, kuten nykyisin. Hevosella Muukon asemalle ja sieltä rautateitse milloin minnekin, eri puolille Suomea.

Ihan kaikki viipurinrinkelit eivät olleet menneet Oulussa kaupaksi, mutta rahaa oli tullut. Äiti oli onnellinen ja osti runsailta tuntuvilla rahoillaan krimiturkin. Muistan sen mustan turkin vieläkin, se oli meistä lapsista niin ihmeellinen. Jäljelle jääneet rinkelit olivat lähettäneet Rovaniemelle toripäiville, missä olivat myyneet loput.

Rinkelilaatikot laittoivat takaisin Lappeenrantaan, ja itse matkustivat sukulaisiin Ivaloon. Köröttelivät postiautolla kokonaisen vuorokauden, aamuvarhaisella olivat perillä. Ivalossa äiti paimenteli myös serkkunsa pikkutyttöä Tuulikkia; oli ollut ilmeisen mukavaa, koska minä sain toiseksi nimekseni Tuulikki.

Erityisesti äiti mainitsee syksyisen Lapin ja ruskan kauneuden.

Ivalosta vanhempani matkustivat junassa suoraan koko Suomen halki Hankoon. Matkalla olivat pysähtyneet Sodankylässä teellä. Ikinä ei tee ollut niin hyvää kuin siellä - mutta syy teen eriomaisuuteen saattoi olla alullaan ollut vauva, minä.

Hangossa asui perheineen äidin sisar, tämä äsken mainittu tätini. Sielläkin äiti oli hoidellut tätini pikkutyttöä...

Hangosta sitten Helsinkiin. Äidin täti Hilma, Hissu-täti, taiteilijanimeltään Hilma Sala, oli oopperalaulaja, ja naimisissa kuvanveistäjä Lauri Leppäsen kanssa. Koska "heillä ei ollut sijaa majatalossa"... siis Leppäsillä kotona, olivat nukkuneet yöt kuvanveistäjän ateljeessa silloin tekeillä olevan veistoksen, Minna Canthin patsaan helmojen alla. Minna Canthin patsas on nykyisin Hämeenpuistossa Tampereella. Leppäsen muista teoksista tunnetuin taitaa olla Eino Leinon patsas Esplanadin puistossa ja Mannerheimin patsas Lahdessa. 


Minäkin, pikkutyttönä, muistan myöhemmiltä ajoilta tämän valkopukuisen, valkohattuisen, sikaria polttelevan vanhahkon herrasmiehen isoäitini syntymäpäiviltä täältä Tuomojalta.

Helsingistä matkustivat sitten vielä Loviisaan, jossa enoni leski asui. Enoni oli kuollut talvisodassa.

Matka kesti kuukauden. Sillä välin oli täällä kotopuolessa Lappeen markkinat. Paikalliset muut rinkelikauppiaat olivat ihmetelleet kovin, että mihin nämä olivat hävinneet, miksi näin pitkille matkoille lähtivät, eivätkä hyödyntäneet omia markkinoitaan. Vaan selitys oli selvä: kaikki heille mahdollinen jauho ja sokeri oli ostettu ja käytetty pohjoisen matkan leipomisiin. Sokeri oli kortilla Ei siis ollut mahdollista saada raaka-aineita omille markkinoille tehtäviä rinkeleitä varten.

Vaan mitäpä tästä kaikesta seurasi! Muutakin kuin minulle toinen etunimi. 

Kauppa oli käynyt hyvin, taito oli olemassa, tuotteelle oli kysyntä. Äiti oli aina halunnut laulajaksi, vaan eihän sellainen ollut mahdollista, sillä jonkun piti hänen isänsä mielestä pitää taloa, ei sitä lähdetä haihattelemaan minnekään laulajan oppeihin kauas Helsinkiin.

Äiti ei jäänyt empimään, vaan vanhempani perustivat oman viipurinrinkelileipomon, siis vuonna 1951. Ahkeran isäni kanssa, tosin hyvin raskaan työn kautta, tekivät, leipoivat, myivät, vaurastuivat.




Monta hauskaa tarinaa on äitini kertonut markkinamatkoiltaan. Viimeksi nyt paukkupakkasten aikana todennut, että kun tammikuussa oli Joensuussa ja Kuopiossa markkinat, niin jokaikinen vuosi oli yhtä hyisen kylmä pakkanen kuin tänäkin talvena - ei tämän talven pakkasessa mitään erikoista ole. Ilmaston äiti ei ole havainnut vuosien varrella mitenkään lämmenneen. Aivan varmasti sellaiselle, joka seisoo aamusta iltaan torilla, jää mieleen, millainen sää on ollut!

Vuodesta 1986 rinkelileipomoa pitää veljeni Tapani, Nuijamaantien varrella, Lappeenrannassa, Karhulinnassa. Papusen kotileipomo ei ole enää mikään tuntematon nimi. Viimeisinä yrittäjävuosinaan myös äitini leipoi leipää, torille myyntiin. Veljeni ja kälyni leipomossa tehdään nykyisin paitsi viipurinrinkeliä, myös luomuleipää. Jopa niin suurella menestyksellä, että ovat saaneet palkintojakin hyvistä tuotteistaan. 



Rohkea rokan syö. Se joka jää ihmettelemään ja päivittelemään, ei saa mitään aikaan.

lauantai 6. helmikuuta 2010

Leivän tie leipomosta kauppoihin

Yhden yrittäjän arkea

Leipomo sijaitsee Lappeenrannassa, idyllisessä entisessä Karhusjärven seurojentalossa Karhulinnassa, Nuijamaantien varrella, heti Mustolan sataman jälkeen.

Leipomon leivällä on kysyntää. Taitava markkinointi on purrut. Laadusta on tullut palkintoja. Ensimmäinen ikkuna oman kaupungin ulkopuolelle avautui vuosia sitten Stockmannin herkkuosastolle Helsingissä. Sitten toinen, kolmas. Nyt ei tarvitse enää markkinoida, vaan tilanne on muuttunut myyjän markkinoiksi: pääkaupunkiseudun kauppiaat soittavat ja kysyvät, voisivatko saada Lappeenrannan leipomon leipää, koska asiakkaat sitä haluavat.

Leipomon arki alkaa aamuyöstä. Vierastyövoima on pakollisten yötyölisien takia hyvin kallista. Niinpä tehdään enimmät työt oman väen työpanoksen avulla. Luomuleipää menisi kaupaksi vaikka millä mitalla, mutta vierastyön kustannukset eivät ole oikeassa suhteessa tulokseen. Näin ei synny työpaikkoja taitavillekaan leipomoalan työntekijöille, vaikka on tuotantotilat, tietotaito ja ostajat.

Aamu alkaa pienleipomossa silloin, kun me muut tavalliset pulliaiset menemme nukkumaan, eli puoleltaöin. Aamukuudelta leivät ja viipurinrinkelit ovat valmiita ja ne pakataan.

Keskiviikkoisin tavaraa toimitetaan pääkaupunkiseudulle, ja koska olin menneenä keskiviikkona lähdössä lentokentälle Vantaalle, pyysin päästä mukaan. Tein samalla käsinkosketeltavan matkan leipurin tavarantoimittamisen arkeen. Varsinaisen tekemisenkin tunnen, lapsuuteni ja nuoruuteni ajoilta vanhempieni kanssa, ja myöhemmin apulaisena.

Lähtö Lappeenrannasta kello kuusi. Uutta lunta ei ollut satanut. "Miksi kuitenkin isot autot ajavat varovaisesti... onkohan liukasta... ei tällä vauhdilla minnekään ehditä..." pähkäilee leipuri. Haminaan, Kotkaan, Porvooseen, Itäkeskukseen, Hakaniemeen... pääkaupungin keskustaan, Espooseen eri kohteisiin, viimeksi Vantaalle. Lippajärven K-kaupan kauppias sattuu olemaan pihalla ja tervehtii ihan kädestäpäivää. "On niin maukkaita tuotteita, tervetuloa meille!" hän sanoo. Vierestä lähtee isomman koko maata kattavan leipomon auto.

Ison leipomon autonkuljettaja jää hölmistyneenä katsomaan, kun kuvaan molemmat autot vierekkäin kaupan vastaanottopihalla. Naurahdan, että kuvan nimi on "Lappeenrannan leipä saapuu Lippajärvelle". Sitä lausetta pitää oikein makustella: Lappeenrannan leipä saapuu Lippajärvelle. Eihän tässä ole mitään järkeä! Vaan ostajatpa tietävät mikä maistuu. Kauppa käy.

Ainoastaan Kouvolasta tätä palkittua leipää ei saa. Kouvolassa myydään vain paikallisten tuotteita, mikä viisasta onkin. Mutta sen lisäksi Kouvolassa myydään myös koko maata kattavien suurleipomoiden tuotteita. Minä taas kysyn, miten on määritelty koko maata kattava - tämä leipomohan toimittaa koko Etelä-Suomeen, aiemmin koko Suomeen, joskaan ei kauppoihin, vaan markkinoille. Mitä Kouvolan kauppojen sisäänostajat tästä itsesanomastaan ristiriidasta sanovat?

Kuormat tyhjennetty, tyhjät laatikot pakattu tilavaan pakettiautoon. Kello on puoli yksi päivällä. Leipuri heittää minut lentokentälle. Pyydän saada tarjota lounaan. "Ei kiitos", kuuluu vastaus, "päivästä tulee muutenkin jo tarpeeksi pitkä." Leipuri lähtee ajamaan tukkurin luo hakemaan kuormallisen jauhoa. Sen jälkeen torkut, väsyneenä ajaminen on lainvastaista. Sitten kotimatkalle, sehän on suoraan ajaen vain kolme tuntia; kun hän kotona, kello on silloin vasta kuusi tai seitsemän.

Ja seuraavana yönä taas puoleltaöin töihin, paikalliset kaupat odottavat...

Suomessa on nykyisin muotia pyrkiä saamaan mahdollisimman paljon valtiolta, ja päästä mahdollisimman vähällä. Tiedätkö miten pitkä on leipurisi päivä? Taitaa tässä kaksi maailmaa kohdata...

Ja vielä pahemmin. Kun tätä leipomoa uudistettiin, rakennus peruskorjattiin ja hankittiin uusia koneita, paikallinen osuuspankki tuputti valuuttalainaa. Kun sitten Suomen rakkaat poliitikot ja pankkiirit keskenään ajoivat satatuhatta pientä yrittäjää konkurssiin, nämäpä leipurit maksoivatkin sisukkaalla työllään kaksinkertaiseksi kasvaneen valuuttalainansa kokonaan takaisin.

Suomen kansalla on hyvä muisti, mutta se kestää vain kaksi päivää: samat poliitikot ja pankinjohtajat yhä edelleen nostavat palkkaa. Ja lisäksi riitelevät turhien etuisuuksien leikkaamisen takia, aivan kuin pikkulapset. Miksi heitä ei rangaistu? Emmekö asukaan oikeusvaltiossa? On lottovoitto syntyä Suomeen.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Hyvät naapurit ovat kullan arvoisia!

Naapureitakin voi tilata.

Minulla on aina ollut hyvät naapurit. Minun on vaikeaa kuvitella, että saisin mitään riitaa heidän kanssaan aikaiseksi. Taloja ja osakkeita on ollut ja rajoja ja yhteisiä ongelmia. Yhdessä tekemällä vaan saa aina paljon enemmän aikaan kuin yksin.

Keravan naapurini todennäköisesti pelkästään nauraisi, jos tämän lukisi. Tapasimme viimeksi jouluna. Ensimmäisen lapseni kummi.

Kun muutin Saksaan, Leopoldshafeniin (Karlsruhen lähelle) kerrostaloon, olimme heti ensimmäisenä vuonna piiiiitkällä matkalla Intiassa. Työtoverillani oli asuntomme avain, miehelläni toinen, minulla ei ollut. En saanut kumpaakaan kiinni työstä palattuani, joten jäin oven ulkopuolelle, pakkaspäivänä tammikuussa. Seinänaapuri laski sisään, ja olinkin varma, että näistä jompikumpi kyllä tulee pian. Vähän ajan kuluttua naapuri poistui asunnostaan, ja näki minut yhä oman oveni takana. Niinpä hän kutsui minut ykskantaan omaan asuntoonsa, mutta valitteli, että jään yksin, koska hänen itsensä on mentävä. Hän kuitenkin palasi pian ja keitti minulle kahvit, odotellessani oman oveni avaajaa. Jätin hänelle muistoksi Intiasta tuomamme norsunluisen paperiveitsen - kuulin vasta hiljan, että se on heillä vieläkin!

Olemme asuneet kuka missäkin vuosien varrella, tavanneet säännöllisesti (he kutsuivat meidät kotiinsa silloin kun automme "tilasimme"), tästä miehestä tuli Saksassa aika huomattava johtaja... Asuvat Wiesbadenissa heti kylpylän puiston vieressä. Wiesbadenista kirjoitan joskus..

Tämä naapuripariskunta on toisen lapseni kummipari. Viimeksi olen kuullut heistä nyt jouluna - sain heiltä pitkän kirjeen ja paketin... saksalaisia joululeivonnaisia.

Frankfurtin paritalomme naapurimme erosivat ja heistä olen kuullut vain harvoin - mutta sen sitäkin hauskemmin.

Allensbachin naapureista kampaamopariskunta yksi tärkeä... Asuin heidän loma-asunnossaan muutaman ajan eroni jälkeen. Vasta nyt jouluna sain terveisiä ja kutsuja sikäläisiltä - useilta - entisiltä naapureiltani.

Yksi heistä oli paikallinen poliisi. Kävi joka päivä lounasaikaan kotona syömässä ja parkkeerasi auton toki kadulle meidän talomme eteen. Kun nuorimmaiseni oli pieni, tapahtui kerran, että tämä naapuri pikkupoikani nähdessään huudahti megafoniin "Hei Timo". Kun sitten pieneltä kysyttiin, mitä ääntä poliisiauto pitää, pikkuinen ei tietenkään vastannut "tatü tata", vaan "Hei Timo"!

Yksi näistä entisistä naapureistani vietti viime kesänä viikon luonani. Kävimme yhdessä myös kanavaristeilyllä ja Pietarissa.

Mitäs sitten... Hampurin naapurin kanssa sovimme, että pidämme ison takapihamme yhteisenä vihreänä puistona. Sinne mahtui pelaamaan lentopalloa ja mölkkyäkin. Naapurilla on antiikkiliike ja hän korjaa vanhoja huonekaluja. Suomalaiselle hänen liikkeensä on varsinainen paratiisi. Koska hän oli enemmän kotona kuin minä, niin hän leikkasi aina takapihamme nurmikon puolestani. Monet mukavat hetket vietimme yhdessä. Vielä poismuuttopäivänä sain aivan pyytämättä huomattavaa siivousapua. Viimeksi sain kutsun heille juuri ennen joulua...

Niin se toinen naapuri... onnitteli minua juuri, neljännen kirsikkapuun johdosta.

Entäs sitten täällä Suomessa? Parempia naapureita en osaa edes kuvitella! Tähän laittaisin mielelläni monta huutomerkkiä, mutta sellainen ei kuulemma ole suomen oikeinkirjoituksen mukaista.

Tulin juuri autolla kotiin ja tällä välin oli piha aurattu.

Espanjan naapurit unohtuivat... ei liene kovin iso yllätys, jos kerron että oikein hyviä naapureita...

maanantai 1. helmikuuta 2010

Ruokalista




Kummitädilläni, kirjailija Annikki Bärmannilla on jo kouluajoista ollut Saksassa kirjekaveri ja ystävä. Yhteydenpitoa on kaiketi kestänyt jo pian 65 vuotta... perheet ovat ystävystyneet, aina seuraavaan ja sitä seuraavaan sukupolveen asti.

Tämä ystäväperhe oli käynyt myös minun luonani vierailulla, asuessani Saksassa. Ja lukemattomia kertoja Suomessa.

Tilata voi mitä tahansa - myös ruokalistan! ;-)

Tämän saksalaisen perheen isännän täyttäessä 80 vuotta Annikki päätti sisarensa kanssa lähteä juhliin, syntymäpäiville Schweinfurtiin. Olin mukana kuvioissa siksi, että olimme juhlijan tytärten kanssa järjestäneet omakustanteena juhlijan, Artur Höhlin kunniaksi, lahjaksi ja yllätykseksi hänen kirjoittamansa muistelmat sotavankeudesta Venäjältä. Lisäksi olimme valmistelleet ja näyttelimme ohjelmanumeroksi juhliin Annikin kirjoittaman humoristisen näytelmän päivänsankarin toilauksista ja edesottamuksista Suomessa.

Hain suomalaiset vieraat kentältä Hahnista, joka on tunnetusti maalla, eli ei isompia paikkakuntia missään. Ensimmäisen yön vietimme majatalossa, joita Saksassa on paljon ja edullisia. Olimme siis Rheinland-Pfalzissa, maaseudulla, kyläpahasessa. Löysimme mukavannäköisen ravintolan ja menimme syömään. Pyysin, totta kai, ruokalistan.

Yllätys oli melkoinen: ruokalista oli suomenkielinen!

Niin kas, olin "tilannut" suomalaisille vierailleni ruokalistan. Sananmukaisesti: suomalaisille - ruokalistan. Totta kai tarjoilija siis toi sellaisen.

Tarina on kuitenkin vähemmän proosallinen. Tarjoilija kertoi, että ravintolan lähistöllä on M-realin tehdas, ja sen johtaja on suomalainen. Koska tehtaanjohtaja tuo heille usein suomalaiset vieraansa illalliselle, niin he olivat päättäneet järjestää näille ruokalistan suomen kielellä.

Mallin ottamisen paikka.