sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Lisäopetusta tuleville koneinsinööreille, rakkausasioissa

Saksalainen professori Christian Zielke kulkee omia teitään. Hän opettaa Giessenin ammattikorkeakoulussa liiketalouden viestintää, henkilöstöjohtoa ja henkilöstökehitystä. (Kommunikation in der Wirtschaft, Personalmanagement und Personalentwicklung). Koulutukseltaan hän on oikeustieteiden professori, ja filosofian maisteri (pääaineina kasvatustieteet, teologia ja sosiologia). Hänellä on varsin merkittävä työura hyvin nimekkäiden yritysten johto- ja konsulttitehtävissä. Nykyisin hänellä on näiden alojen opettamiseen keskittynyt yritys, ja hän kuuluu Saksan kuuluisimpiin ja kysytyimpiin liiketalouden alan puhujiin ja kouluttajiin. Hän on henkilökohtainen kontaktini Xing-liikeportaalissa, josta syystä siteeraan tähän asiaa yhdestä hänen luennoistaan.(Saksalaisia et juurikaan löydä LinkedIn:istä, heidät löydät Xingistä. Jos haluat tehdä kauppaa saksalaisten kanssa, mene sinne. )

FAZ:in, Frankfurter Allgemeine Zeitungin, Saksan suurimman päivälehden toimittaja Julia Ranniko, kirjoittaa 22.4.04 näin:

Hyvä seksi on Christian Zielkelle pelkkä pään asia. On olemassa visuaalinen ihminen, joka osaa arvostaa kauniita alusvaatteita ja kynttilänvaloa. Toisilla taas on tunne etusijalla, toisilla kuulo. "'Ota selville, mitä itse tarvitset ja mitä kumppanisi tarvitsee - ja käytä sitä tietoa sitten", sanoo Gießen-Firedbergin ammattikorkeakoulun opettaja Zielke jännittyneenä kuuntelevalle yleisölleen. Havainnollistaakseen oppimateriaan Zielke näyttää luentosalissa seksifilmin. Siellä missä tavallisesti näkyy monimutkaisia matemaattisia kaavioita, näkyykin pari, joka puuhailee yhdessä keittiön pöydällä ja kylpyammeessa.

"Elämänkoulussa" tulevat koneinsinöörit, tietoteknikot ja liiketalouden opiskelijat saavat opetusta rakkaudessa, seksissä ja elämänhallinnassa. "Minun opiskeluaikanani ei minulle kukaan kertonut, mitä pitää tehdä, jotta tulisi onnelliseksi ja varakkaaksi", Zielke puolustelee aloitettaan. "Yliopistojen opetus on hyvin yksipuolista." Ammatissa menestymiseen tarvitaan vain noin kymmenen prosenttia opitusta tiedosta. Ne muut 90 prosenttia voi opetella esimerkiksi Zielken "elämänkoulussa"- ja oppia esimerkiksi flirttailun taito, miten selvitä pettymyksistä ja miten tulla rikkaaksi. Kaiken tämän voi oppia käyttämällä liiketalouden ja johdon tekniikkoja, lupaa tämä liiketalouden ja viestinnän professori.

Opiskelijat ovat huvittuneita, kun kuulevat, että omat hyvät puolet pitää määritellä "tuotteiksi" ja tulevat kumppanit "tavoiteryhmäksi". Hilpeyttä herättää varsinkin se, kun Zielke esittää luettelon siitä, millainen tulevan kumppanin tulisi olla - joka sisältää myös tulot ja elopainon. Kun hän puhuu siitä, mitä konkreettisesti pitää tehdä, opiskelijat kuitenkin tekevät ahkerasti muistiinpanoja. Kolmena iltana viikossa haku päälle, useita kandidaatteja tarkempaan syyniin, ja vanhat jutut pitää kokonaan unohtaa. Jos tekee tarkasti suunnitelmansa mukaan, niin "viimeistään joululahjaksi se toivottu kumppani kyllä ilmestyy".

Myös flirtin jälkeistä arkielämää varten 42-vuotiaalla luennoitsijalla on patenttiresepti. Jotta arki ei tappaisi suhdetta, tarvitsee vain täyttää kumppanin arvot. Mikä toiselle on tärkeää - seikkailu, harmonia, taloudellinen turva? "Kun tunnet ihmisen arvot, tiedät ne nappulat, joita pitää painella, että teet hänet onnelliseksi."

lauantai 30. tammikuuta 2010

Toimintaa. Mars!

Taustalla Rhonda Byrnen "The Secret", "Salaisuus". Monet ovat kirjan lukeneet tai filmin nähneet. Kyse on vetovoiman laista: samanlaiset vetävät toisiaan puoleensa. Suomeksi sanottuna: vakka kantensa valitsee.

Yhteiset tekemiset, yhteiset mielenkiinnon kohteet yhdistävät. Suunnistajat löytävät toisensa. Muusikot löytävät toisensa. Kaikki tietävät tämän.

Tiesitkö myös, että kun kiinnität huomiosi johonkin, vedät sitä jotakin puoleesi. Kun käyt koeajamassa Bemarin, kiinnität siihen huomiosi. Haluat sellaisen. Ja saat, jos olet niin päättänyt, sillä alitajuntasi tekee työn puolestasi. Sitä saat mitä tilaat. "Tilaat", kuten olen aiemmissa teksteissäni kirjoittanut.

Tiedätkö miksi rukous on niin voimakas työkalu? Siksi, että kiinnität huomiosi siihen asiaan, jonka puolesta rukoilet. Ja Luoja vastaa kyllä! Tätä on muuten ihan tieteellisesti tutkittu ja todettu rukouksen voiman olevan olemassa, ja vieläpä varsin vahvana. Aikoinaan Saksassa asuessani olin tilannut uutiskirjeenä maailman tiedeuutiset, ja luin mitä kaikkea oli tutkittu ja mitä todettu todeksi. Sieltä tämä tieto, en vain valitettavasti muista nettilinkkiä enää. Muistaakseni se oli tiedejulkaisu "Bild der Wissenschaftin" uutiskirje.

Mutta! On se "mutta". Jos hoet kotona omassa sohvassasi vaikkapa vuorokauden ympäri: "Haluan rahaa, haluan rahaa" - niin mitä luulet että tapahtuu? Ei mitään. Ei yhtikäs mitään. Sinun täytyy tehdä jotain. Muuttaa tähänastista käyttäytymistäsi. Lähteä sohvaltasi, vaikkapa etsimään uutta toimeksiantoa tai työpaikkaa, tapaamaan ihmisiä, laitella ilmoituksia, tai mitä hyvänsä toimintaa. TOIMINTAA, AKTIIVISUUTTA!

Ensin tietenkin pitää tietää mitä haluaa, sen jälkeen voi ryhtyä toimeen.

Kaikki tietävät Harry Potterin. Sehän tulla tupsahti maailmaan itsestään. Vai eikö ehkä sittenkään... J.K.Rowling - kotiäiti - sai idean ja kirjoitti kirjan. Kirjoitti kirjan, siis toimi. Sitten hän lähti etsimään kustantamoa. Lähti, siis toimi. Hyvin monen epäonnistumisen jälkeen löytyikin kustantamo. Löytyi - koska Rowling ei epäonnistumisista huolimatta antanut periksi. Ja loput tarinasta tiedämme: hänestä tuli multimiljonääri.
Entäpä jos Rowling olisikin pysynyt sohvallaan? Kysynpähän vaan.

Saan usein kuulla moitteita mitä kaikkea minun olisi pitänyt tehdä. Aina vain silloin, kun olen saanut jotain aikaan. Maailma on sellainen: kun en tee mitään, kaikki hyväksyvät. Kun teen, saan kuulla kunniani. Asiakkaat eivät tietenkään moiti, he ovat tyytyväisiä, vain asian ulkopuoliset moittivat.

Tyhjän saa pyytämättäkin. Kateuden eteen pitää tehdä töitä!

perjantai 29. tammikuuta 2010

Ruokatottumuksia

Muiden maiden kansalaiset ihmettelevät suomalaisten huomattavan suurta maitoallergioiden määrää. Aikoinaan perehdyin asiaan ja totesin, että laktoosi-intoleranssia on eri maissa täysin yhtä paljon kuin Suomessakin, joskin eri puolilla eri maissa epätasaisesti jakaantuneena. En kuitenkaan ole koskaan kuullut yhdenkään saksalaisen enkä minkään muunkaan maailman valtion kansalaisen valittavan maitoallergiaa.

Itse oletin, että suomalainen maitoallergia johtuu kahdesta tekijästä. Ensinnäkin, missään muualla maailmassa ei juoda maitoa ruokajuomana. Maitohan on tarkoitettu vasikoille, ja mikä hyvänsä liikaa nautittu ei-luonnonmukainen ja siis ihmisen elimistölle sopimaton elintarvike aiheuttaa sairautta, vaikka ihmiselle ruuaksi kelpaakin melkein mikä hyvänsä.

Toisekseen oletin, että nimenomaan Suomessa maidossa täytyy olla jotain, joka on toisin kuin muissa maissa.

Suomeen muuttoni jälkeen vatsani oli jatkuvasti kipeä. Kävin sitä lääkärillä valittamassa. Lääkäri oli asiallinen ja ystävällinen ja kertoi, että hänellä on kaksi muutakin Keski-Euroopasta Suomeen muuttanutta potilasta, joilla on sama ongelma. Hän oletti, että ongelma johtuu siitä, että Suomessa ei ole ruokaa, joka ei sisältäisi maitoa, ja lisäksi maito pilkotaan Suomessa eri tavalla kuin missään muussa maassa. Myöhemmin syksyllä sain sitten siihen vahvistuksen, tieteellisen tutkimuksen tuloksen, joka oli syntynyt vahingossa ja nuoren koululaisen toimesta, ja kirjoitin tutkimuksesta saksankieliseen nettilehteenkin.
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/terveys-ja-tiede/aiheuttaako-suomalainen-maito-laktoosi-intoleranssia

Ongelma ei nimittäin ole vain minun. Syykin maidon erilaiseen pilkkomiseen on selvä: monopoli ei saa tuloja, jos ei pysty myymään erikoistuotteitaan. Erilaisia laktoosittomia tuotteitahan on marketin hyllyt vääränään.

Ja on "suomalaista" maitoa... Joulun alla Iskelmäradion aamun uutinen kertoi, sanatarkasti, että suomalaiset kananmunat on tuotettu Suomessa! ;-)

Olen sitten muuten varsin hyvin tietoinen, että maitoallergia ja laktoosi-intoleranssi ovat kaksi eri asiaa. Joka kerran kun asiasta mainitsen, saan kuulla että en tiedä asiasta mitään. Ja sanottakoon sekin, että en vähättele sairautta. Kysyn vain, eikö kokonaisen kansakunnan olisi aika tehdä asialle jotain, lakata olemasta hymistelevä lammaslauma ja ryhtyä protestiin?

Suomeen muuttoni jälkeen totesin myös, että jokaisen lapinkullan jälkeen vatsani tuli kipeäksi. Kävi ilmi, että on olemassa vain yksi ainoa suomalainen panimo, joka ei käytä lisäaineita.

Juttuhan menee asiaan syveten vieläkin hullummaksi.

En totisesti ole minkään lajin kokki, enkä kokiksi edes kummemmin halua. Minusta ei martaksi olisi. Kahdenkymmenenviiden vuoden jokapäiväinen ruuanlaitto perheelle tosin opettaa kyllä tekemään vaikka mitä, sillä Saksassahan ei ole kouluruokailua, ei valmista einesruokaa marketeissa, ja työpaikkaruokailukin harvinainen; satojen arvovaltaisten vieraiden kestittäminen mitä erilaisimmissa tilanteissa opettaa myös sekin jotain. Itse on kaikki alusta alkaen väännettävä. Olin siellä Saksassa pitkään edustaja-aviovaimo. Olen ikionnellinen, että olen päässyt ruuanlaitosta eroon. En sienestä, en marjasta. Siltikin osaan nauttia maukkaasta ruuasta.

Syön mikä minusta on hyvää. En välitä onko ruoka rasvaista vai ei. Taas isän oppia noudattaen: kohtuus kaikessa. Läski se vasta hyvää onkin! Siksi kai olenkin lihava, heh... (siis olen normaalipainoinen ja täysin terve.) Saan kuulla jatkuvasti, että minun ei pitäisi syödä sitä eikä tätä... eikä voita lainkaan. Ja saan kuulla, mitä kaikkia ruuan lisäaineita taas pitäisi syödä. Ja kuitenkin tiedän, että ilman rasvaa eivät vitamiinit imeydy. Tiedän myös, että samoin kuin minkä hyvänsä ruoka-aineen liiallinen syöminen tekee sairaaksi, niin se koskee maitoa, margariinia, mitä hyvänsä.

Paracelsus keskiajan lopulla totesi: "Kaikki aineet ovat myrkyllisiä ja mikään ei ole myrkkyä. Määrä tekee myrkyn."

Mielenkiintoinen oli sen Pohjois-Karjalan rasvattoman, nk. Välimeren dieetin toimeenpanon tulos. Sydänkuolleisuushan väheni huomattavasti Pohjois-Karjalassa. Se on tosiasia, fakta, ja oikein hyvä niin. Samanlainen tosiasia on kuitenkin toinen fakta, josta on vaiettu kokonaan: että koko muukin väestön, eli sekä kontrolliryhmän että koko muun väestön sydänkuolleisuus väheni samanaikaisesti samassa suhteessa. Vielä hullummin on asia, kun kesän 2007 saksalaistutkimuksen mukaan koko Euroopan väestöstä juuri Välimeren väestö syö erittäin epäterveellisesti ja sieltä löytyvät Euroopan lihavimmat ihmiset...!

Viimeisin elintarviketeollisuuden mediaviesti kertoo, että suomalaiset ovat hissukseen siirtymässä takaisin rasvaisiin tuotteisiin. Syy on selvä: rasvaton ei maistu.

Muitakin tällaisia kummallisuuksia on olemassa. Minulla todettiin Frankfurtissa allergia kukkiville puille ja tyttärelle punkeille. Sitten muutimme Bodenjärvelle, jossa näitä kukkivia puita oli runsaammin ja vieläpä useita ihan omassa pihassa. Allergiaa ei minulla sen jälkeen ole ilmennyt. Ei myöskään tyttärellä...

Kaikki muut aina tietävät parhaiten, mikä minulle sopii. Vaatii melkoista rämäpäisyyttä ottaa asioista selvää ihan itse ja pitää se mielipiteensä, joka poikkeaa yleisestä mielipiteestä, eikä kuitenkaan hurahtaa minkään lahkon tai verkostomarkkinoijan tai terveysapostolin matkaan.

torstai 28. tammikuuta 2010

Kolmas Petroskoin matkani

Elokuussa.

En osannut tammikuussa arvata, millä tavoin Petroskoi minulle vielä tutuksi tulisi. Juuri äsken minulle esitettiin kysymys, että missä aion olla seuraavan Petroskoin matkan aikana yötä, ja että minua odotetaan Petroskoissa Kukonmäellä. Tuntui siltä kuin olisi pyydetty tulemaan kotiin :-)


Söin siellä Kukonmäellä monen monta herkullista illallista, sitten istuimme yhdessä iltaa ja paransimme maailmaa. Tuppasi kerran jos toisenkin vain naurattamaan, kun välin ei sitten millään tahtonut löytyä oikeaa sanaa, ei venäläiseltä isäntäväeltäni vaikka miten asian esittivät, eikä minultakaan. Sanakirja on joskus perin hyvä keksintö! Perheen aikuiselta pojalta kysyin, onko hän minulle kärmeissään, kun olen vienyt hänen huoneensa ja vuoteensa. Hän nimittäin nukkui keittiön lattialla, jos oli yön kotona. Hän vastasi, että vielä mitä, olen aina tervetullut ja onhan hänellä Petroskoi täynnä ystäviä...


Olin talvella ilmoittautunut Etelä-Karjalan kesäyliopiston järjestämälle kielikurssille luettuani iloisen matkakertomuksen edellisen kesän onnistuneesta matkasta. Enkä totisesti pettynyt!

Kurssille osallistui, aivan kuten esitteessä sanottiin, bussilastillinen venäjän kielen harrastajia, opiskelijoita, opettajia, tulkkeja ja niitä, jotka jostain muusta syystä tarvitsevat venäjää ammatissaan. Sanoisin, että varsin fiksua, ennakkoluulotonta väkeä.

Menomatkalla bussinkuljettajamme esitteli mikä kamalampia skenaarioita Venäjästä, siitä mitä kaikkea kamalaa meille tapahtuisi, jos emme olisi valppaita Venäjällä.



Mitään kamalaa ei tapahtunut. Perille päästyämme meidät jaettiin oman arviomme perusteella antamiimme kieliryhmiin, joka ainakin meidän ryhmämme kohdalla osoittautui oikein valituksi. Opettajamme Marina oli iloinen, pätevä, avulias. Kaikki koimme oppineemme jotain. Omalla kohdallani opin uskaltamaan avaamaan suuni vaikka sanavarasto ei riittäisikään, ja siitä on ollut kurssin jälkeen paljon hyötyä.

Muutaman päivän jälkeen emäntäni 8-vuotias tyttärentytär totesi iloisena: "Pirjohan osaa puhua!"

Perheet hakivat meidät koulumme pihalta ja niin arki alkoi. Päivittelimme toki aikamme kukin teiden kuntoa ja perheiden erilaisuutta. Löysimme kuitenkin pian omat kulkureittimme, omat ruokapaikkamme ja omat kiinnostuksemme kohteet. Liikkuminen kaupungissa ei ole vaikeaa. Trollibussit ja minitaksit vievät kahdentoista ruplan maksusta minne haluatkin.


Kuunnellessani eri ihmisiä olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset pitävät sukulaisistaan ja ystävistään hyvää huolta, ja että kaikki tarpeellinen on olemassa, mutta suuria rikkauksiakaan ei missään ole. Uusia asuntoja on toki, mutta monille toivottaman kalliita. Samassa suhteessa palkkaan - sanoisin - kuin täällä Suomessakin.

Järjestäjä oli hoitanut asiansa hyvin ja valinnut meille paljon, ehkäpä jopa liian paljon, tekemistä vapaa-ajallemme. Saimme rautaisen tietopaketin kaupungista ja sen historiasta, kävimme museoissa ja retkillä.

Ensimmäisen päivän retkemme teimme Sheltozeron vepsäläiseen kylään. Pidin retkeä hyvin mielenkiintoisena. Hauskin museo oli ehdottomasti käsityöläismuseo, jossa valmistimme kukin kangaspalasista nuken. Kaikilla yhteisillä retkillä en ollut mukana; muilla kurssille osallistuneilla saattaa siksi olla erilaista kerrottavaa.



Kishin museosaari ansaitsee oman erityisen huomionsa. Matkan teimme kantosiipialuksella.
Päivä oli valloittavan kaunis, ja nähtävää paljon. Miten kauniita ovatkaan vanhat puiset kirkot ja muut rakennukset puusta veistettyine koristeluineen! Olen retkeen erittäin tyytyväinen. Erityisesti mieleen jäi kolmen munkin laulama gregoriaaninen koraali.




Minun perheeni järjesti minulle monenlaista omaa toimintaa. Kävimme Solovetskissä (järven pohjoispäässä, siellä missä olin tammikuussa); useassa ravintolassa, joista mielelläni mainitsen Skadkan suurine puistoineen ja puisine veistoksineen, rannalla, kaupungin pohjoispuolella; Valkoisten lähteiden kylpylässä, missä emäntäni toimii hierojana; Karelia-hotellin lähellä ihmettelemässä kaupungin uimarantaa ja Lososenko-joen vuolasta virtaa; Kohtupohjassa, jossa toimii kuuluisa paperitehdas; kävimme myös perheen kesämökillä.

Kaikki tämä omalla autolla. Punainen Lada on "vanha" mutta toimii. Aina hyväntuulinen emäntäni kuunteli pitkät matkat musiikkia radiosta tai CD:ltä ja aina lauloi mukana - kuten minäkin. Teiden kunto on yleensä ottaen hyvä. Kaupungin sisällä kuitenkin pikkutiet saattavat olla mitä hyvänsä, ja niin myös sisäpihan tie asunnollemme. Sateella se oli pelkkä suuri lammikko.

Joka aamu kurssille lähtiessäni minulle huikkasi yläkerran ikkunasta minun ikäiseni mieshenkilö. Siinä kehkeytyi monta pientä hauskaa dialogia. Tehdäkseen asiat minulle mahdollisimman yksinkertaisiksi emäntäni näki paljon vaivaa; järjesti usein sisarensa opastamaan minut minne olin menossa, kun itse oli töissä. Toisaalla asuvasta tyttärestä oli suunnattomasti apua ja olen siitä hyvin kiitollinen. Niinpä keskustelimme taas eri asioista kuin isäntäperheessä. Ja muutaman muun sukulaisen tai tuttavan kanssa keskustelimme taas toisenlaisista asioista.

Asiat yleensä näyttävät erilaisilta kuin luulot, kun pääsee puhumaan ihmisten kanssa, kysymään, miettimään ja puntaroimaan kuulemaansa ja kysymään lisää. Kukaan ei koskaan kieltäytynyt kertomasta, miltä heidän maailmansa näyttää. Ihmettelyyn toisen maan tekemisistä olen tosin tottunut, asuinhan Saksassa sentään 34 vuotta ja Ranskassakin tovin.

Kokolailla yllättynyt olin siitä, että lähes kaikilla perheillä on kesämökkinsä, kuten suomalaisillakin. Se ei olekaan mikään "eliitin juttu". Minun perheeni datsa sijaitsee ehkä viidenkymmenen kilometrin päässä keskustasta etelään, keskellä metsää, pienessä kylässä, pienen järven rannalla. Mökki ja maa ovat perheen omaisuutta, ja pieni vehreä tontti ja kasvitarha sekä lasikasvihuone antavat tarpeelliset vihannekset ja juurekset. Useimmat talot kylläkin tarvitsevat vielä uuden maalin, mutta uskon, että sekin tullee aikanaan. Kauniita ne joka tapauksessa ovat.



Tanssimassakin toki kävin Pohjola-hotellissa, kuinkas muuten. Tällä kertaa paikalla oli kaksi venäläistä miestä ja joitakin suomalaisia miehiä, ja muuten pelkkiä naisia. Venäläiset miehet hakivat ahkerasti tanssiin, suomalaiset istuivat koko illan paikallaan ja vain katselivat. Ravintolasta tullen yöllä emäntäni tytär bongasi ykskaks pihalta yksityisauton, sopi hinnasta ja ei kun menoksi.

Mitä vielä?
"четыре чёрненыих чурэеньких чептёёнка чертили чёрными чепнилами чертеж."



Lisää matkakuvia:  http://picasaweb.google.com/pipa01fi/PetroskoiPetrozawodsk82009#

maanantai 25. tammikuuta 2010

Toinen Petroskoin matkani

..ei ollut yhtä mutkikas kuin ensimmäinen. Vain vauhdikas. Ja lämminhenkinen.

Karjalainen, Petroskoista kotoisin oleva, täällä maalla, naapurustossa asuva ystäväni pyysi lähtemään kanssaan kotikaupunkiinsa, sinne sukulaistensa ja ystäviensä luo. Tunnen hänet positiisivena, ahkerana ja hyvin vieraanvaraisena ihmisenä. Minä taas olen perusutelias, eikä kutsua siis tarvinnut esittää kahta kertaa.

Heti rajan Niiralan rajan yli ja Jänisjärven kaupalle päästyämme laskimme ilot irti, ostimme kaupasta pullon venäläistä (tietenkin ;-))) samppaa ja nautimme sen. Me naiset kahden. "Meidän miehemme", siis ystäväni aviomies ja poika, ja minun poikani, eivät saaneet mitään... Me akat kikatimme ja iloitsimme kesästä ja kauniista auringonpaisteesta.

Nyt sitten oli kesä, kesäkuu, ja kokeena matkalaisena ystäväni mies osasi väistää tien kuopat oikeissa paikoissa, eikä tullut soikeita vanteita. Että Venäjällä ei laman aikana rakenneta mitään, ei pitänyt paikkaansa. Petroskoihin vievää tietä oli talvesta paranneltu.

Perille päästyämme kuitenkin satoi kaatamalla. Ystäväni omistama vanha karjalainen hirsitalo puutarhoineen aivan Petroskoin keskustassa, kivenheiton päässä asemasta, ei ollut vaikea löytää, mutta märkä savinen päällystämätön tie oli lipevä ja me kuraisia heti autosta astuttamme.

Vastaanotto oli lämmin. Samanlaista lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta sain kokea koko viikon ajan, ihan sama minne menimmekään. Ja väkeä kävi, ihan lappamalla. Ystäväni nuori poika riemuitsi päästyään kaveriensa luo, ja hän vei minunkin poikani joka paikkaan mukaansa. Poikani tosin vilustui ja joutui makaamaan yhden päivän sängyn pohjalla, mutta kotiin Suomeen palattuamme hän oli sitä mieltä, että asuisi mieluummin Petroskoissa kuin Lappeenrannassa. Siellä nimittäin häntä ei pidetty erilaisena erikoisena ulkomaanelävänä kuten täällä Suomessa, vaan hänet otettiin heti kaveriporukoihin mukaan.

Ah ne herkulliset tarjoilut! Vieläkin suu kostuu, kun sitä ajattelen. Marketit ovat täynnä kaikkea mitä ihminen ikinä osaa ajatella, ja hinnat vain murto-osa meidän hinnoista. En käsitä kuka tuon kaiken ostaa. Ei meillä Lappeenrannan isoissakaan marketeissa ole tuollaista runsasta tarjontaa.

En yleensä suuremmin juopottele, mutta niin paljon shampanjaa kuin tuon viikon aikana en muista koskaan juoneeni, en sitä ennen enkä sen jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut humalassa, vaikka minulle olikin etukäteen kerrottu, että venäläiset miehet ovat aina humalassa. Väkeä kävi yhtenään, kaikki ystäväni ystävät ja sukulaiset tulivat käymään luonamme.

Ystäväni ei ollut kertonut talostaan juuri mitään etukäteen. Perillä hän ujosteli kovin, sillä talossa ei ole juoksevaa vettä eikä vesivessaa. Kyselin miksi ei ole, kun kerran ongelma ei ole raha, ja talo ja tonttikin on oma. Vastaus: siksi, että Venäjällä ei voi luottaa politiikkaan. Kaupunki voi koska hyvänsä päättää ostaa tontin ja purkaa sitten talon. Miksi investoida, kun kaikki on epävarmaa?

Sama ystäväni pojan kohdalla. Kaunis vanha hirsitalo ja puutarha, mutta sielläkin ulkovessa, eikä juoksevaa vettä.

Missä ihmiset sitten peseytyvät? Pihalla kyllä oli vesijohto ja vesihana. Miten Suomessa peseydyttiin ennen kuin taloissa oli juokseva vesi? Emme osaa sellaista tänään enää edes kuvitella. No? Miten peseydytte kesämökillä? Aivan, niin hekin tekevät. Saunat ja kylpylät eivät maksa oikeastaan mitään.

Kadut ja porttikäytävät ovat ulkoisesti useimmiten suomeksi varovaisesti sanottuna kaameassa kunnossa. Heti kun sitten avaa kerrostaloasunnon oven ja astuu sisään, on kaikki kuten meilläkin: siistiä ja viihtyisää. Kaikkea on, viimeisen päälle. Sama, kun astut omakotitalon korkean aidan sisäpuolelle. Köyhyyttä ja surkeutta, kuten etukäteen olin kuvitellut, en nähnyt missään, ja kävin sentään hyvin monien ihmisten kotona, eivätkä he kuulu mihinkään eliittiin, vaan ovat opettajia, hierojia, autonkuljettajia.

Kuvasin kaupunkia ja varsinkin hirsisiä rakennuksia, joita kaupungissa on paljon. Uskon, että muutaman vuoden kuluttua kaupunki näyttää upealta. Kun nimittäin lähtee Pietarista Käkisalmeen, niin ihme ja kumma, talot ja mökit eivät olekaan mitään ränsistyneitä kopperoita, vaan toinen toistaan viehättävämpiä puisia rakennuksia. Raha siis ratkaisee. Niinhän se on tehnyt muuallakin.

Ystävät ja tuttavat toivat lahjoja, myös minulle. Ystäväni entinen vuokralainen kävi illalla ja toi meille viinipullon. Ylen yllättynyt olin, kun hän seuraavana aamuna tuli uudestaan ja toi minulle - mies, ja minulle! - kukkakimpun, jonka oli poiminut omasta puutarhastaan.

Tämä vuokralainen oli muutenkin mielenkiintoinen tuttavuus. Hän on nimittäin vepsäläinen ja hänen äidinkielensä on vepsä. Poliittisten tapahtumien vuoksi kansa kuitenkin venäläistettiin, ja oman kielen puhuminen oli kiellettyä. Aivan kuten Elsassissa, Bretagnessa, Kataloniassa ja missä vielä. Niinpä hänen puhekielensä on venäjä, mutta siksi hän ymmärtää suomea. Minä taas ymmärrän tarpeeksi venäjää pysyäkseni mukana siinä mistä puhutaan, mutta en juurikaan osaa itse puhua. Niinpä keskustelimme hän venäjäksi ja minä suomeksi.

Tämä kaksikielisyys on minulle hyvin tuttua, sillä puhun omille pojilleni suomea ja he vastaavat saksaksi, tai he puhuvat saksaa ja minä vastaan suomeksi. Aina se herättää kuulijoissa kummallisia katseita ja kysymyksiä.

Ystäväni on karjalan kielen opettaja, ja oli laulanut aiemmin Petroskoin karjalaisessa kuorossa. Kuorolla sattui olemaan esiintyminen paikallisilla perinnemarkkinoilla, ja kävimme sitä kuulemassa. Kuoron mukana lavalla ja pyynnöstä pyörähteli tanssiaskeleita myös ystäväni suomalainen mies... Ihanaa oli kuulla "Heili Karjalasta" karjalan kielellä. Kieli on mielestäni läheistä sukua meidän karjalan murteellemme, ja ymmärrän mitä puhutaan.

Keskustelun aiheet kulkivat kaikessa mahdollisessa taivaan ja maan välillä. Ihmiset ovat hyvin riippuvaisia toisistaan. Pakko olla. He ovat sitä mieltä, että politiikka "siellä ylhäällä" tehköön mitä haluaa, me teemme myös mitä haluamme. Se antaa aivan toisenlaisen lämmön ihmisten välille kuin mitä me täällä suomalaisessa holhousyhteiskunnassa osaamme kuvitellakaan.

Karjalaksi mielletään Suomessa yleensä vain se osa Karjalaa, joka sodassa menetettiin Venäjälle. Itäkarjalaiset olivat yksimielisesti sitä mieltä, että minä, Suomessa eteläkarjalainen, en ole karjalainen, vaan suomalainen. Suomalaiset ovat sitä mieltä, että itäkarjalainen ystäväni on venäläinen, venäläiset taas sitä mieltä että karjalainen.

Petroskoi ei ole mikään pikkukylä. Siellä on 270.000 asukasta. Kaupungin historia alkaa vuodesta 1703, kun Pietari Suuri päätti perustaa Äänisen rannalle rauta- ja tykkitehtaan, sotatarkoituuksiinsa tietenkin. Petroskoin venäjänkielinen nimi Petrozawodsk onkin suomeksi "Pietarin tehdas". Kaupunki Petroskoista tuli vuonna 1777. Kaupunki on varsin vireä kulttuuri- ja tiedekeskus. Suomi on Karjalan tasavallassa virallinen kieli, ja niinpä tienviita ja mainokset löytyvät myös suomeksi.

Kotona olin lukenut petroskoilaisen, inkeriläissyntyisen, suomeksi kirjoittavan ja nykyisin Suomessa asuvan Arvi Pertun kirjoja. Hän kertoo vakavista asioista, Karjalan venäläistämisestä. Kuitenkin novellikokoelma "Kertomuksia Lesosen elämästä ja kuolemasta" sai minut kiemurtelemaan naurusta. Miten totta onkaan, että ihmisen perusominaisuudet ovat kaikkialla samanlaisia... miten absurdia ihmisten toiminta usein onkaan.

Yritin löytää Petroskoin tai itäisen Karjalan matkaopasta, mutta sellaista ei ole myytävänä Suomessa - eikä missään muuallakaan sellaisessa maassa, jonka kieltä ymmärrän. Lappeenrannan kirjastosta sentään löytyi edes jotain tietoa Petroskoista.

Hyvin erikoinen oli kokemuseni Petroskoin jättisuurella hautausmaalla, jonne ystäväni vanhemmat sekä veli on haudattu. Ortodoksien hautausmaalla jokainen hauta on aidattu, ja jokaisen aitauksen sisällä on pieni pöytä ja penkki. Ruokaa viedään myös edesmenneille sukulaisille. Koristeina joka puolella kirjavia, suurensuuria tekokukkia.

Kaikkea ei kuitenkaan voi valokuvata. Yksi vanha nainen itki kovalla huutavalla äänellä hautakivellä, ilmeisesti poikaansa. Samalla tontilla, ihan vieressä, toiset sukulaiset pystyttivät grillin ja alkoivat grillata lihoja...

Miksi me oletamme aina kaikkien ihmisten olevan samanlaisia kuin me itse olemme!

Olen ystävälleni tästä matkasta hyvin kiitollinen. Se avasi silmäni näkemään aivan uusia ulottovuuksia.

Paluumatkalla jännitin kovin, mitä ongelmia rajalla tulee, kun olimme ylittäneet nuo kolme päivää, jotka saa olla Venäjällä ilman rekisteröitymistä viranomaisille. Ei tapahtunut mitään... kas kun ne kolme "virallista" päivää eivät koske päiviä, jolloin virastot ovat kiinni.

Se joka haluaa tälle matkalle mukaani, voi käydä katsomassa kuvia osoitteessa

http://picasaweb.google.com/pipa01fi/20096PetroskoiPetrozawodsk#.

Ystäväni sanoi myös kerran minulle, että olen ainoa hänen tuntemansa suomalainen nainen, joka ei pelkää Venäjää...

...ja "Karjalan Sanomat" laittoi minulle joulutervehdyksen.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Syylä mene pois!

Exäni sai jostain syystä päkiäänsä syylän. Se kasvoi sisäänpäin ja oli kivulias ja haittasi kävelyä. Se kasvoi niin pahaksi ja isoksi, että kirurgin piti leikata se pois. Haava umpeutui ja parani, kuten kunnon kiltin haavan tuleekin.

Kuinka ollakaan: samaan tervehtyneeseen päkiään tuli uusi syylä. Se kasvoi ja kasvoi ja alkoi haitata kävelemistä. Ex ei oikein pitänyt ajatuksesta päästä taas leikkaukseen ja hyppimään yhdellä jalalla ja kainalosauvalla. Katselin hänen nilkuttamistaan, ja aivan spontaanisti lausahdin: "Sano sille syylällesi, että menee pois - ethän sinä sitä mihinkään tarvitse." Emmekä keskustelleet koko asiasta sen kummemmin.

Jonkun ajan kuluttua toinen iso syylä hävisi itsestään ja iho parani. Ex kertoi seuraavaa: Hän oli jäänyt miettimään sanomaani. Tietäen, että kaikki on yhtä, että on muutakin kuin materiaa, hän oli alkanut jutella syylänsä kanssa. "Mene pois, en tarvitse sinua enää."

Ja syylä kuuli ja lähti.

Tapahtunut kantautui tyttären korviin; hän käytti samaa juttelua omien syyliensä poistamiseen.

On asioita, joita ei ole.

Suomiauto - vaiko eikö

Olen monen monta autoa Saksasta Suomeen tuonut. Toimeksiannosta tietenkin. Yhtään tyytymätöntä asiakasta ei vielä ole ollut. Muutamat ovat tulleet toistamiseenkin. Kaikki ovat kertoneet säästäneensä hyvät summat.

Suomalaisilla keskimäärin on minun mielestäni varsin vääristynyt kuva autoilusta ja autoista Saksassa. Tärkein neuvoni on: älä lue äläkä usko sitä, mitä Suomi24-sivustolla autontuontipalstalla kertotaan. Siellä on enimmäkseen väärää tietoa, suoranaista p...

Ensinnäkin: millainen on suomiauto? Tuokaa näytille.

Saksalainen autokauppias on kaksi vuotta vastuussa siitä mitä autosta ilmoittaa ja ilmoittamatta jättää. Myös se katukauppias, no-name, ei-saksalainen. Menettää lisenssinsä jos jää valheesta kiinni. Siksi se mitä autosta ilmoituksessa, vaikkapa netissä sanotaan, pitää tasan tarkkaan paikkansa. Autokauppaa ei saa Saksassa harjoittaa kuka hyvänsä. On aloja, joilla ei voi ryhtyä yrittäjäksi, jos ei täytä vaatimuksia, esimerkiksi mestarin oppikirjaa omalla alalla. Merkkiliikkeen etu on minusta ainoastaan talokohtainen takuu. Saksaan jäävä saa kahden vuoden takuun, auton ulkomaille viejä ei sitä saa.

Suomalaiset pelkäävät, että autojen mittarit ovat ruuvattuja. Kuitenkin tavallista on, että perheellä on kaksi autoa, että sillä isommalla ajetaan työpaikan ja kodin väliä ja vuosia on paljon, mutta kilometrejä vähän. Siksi Mersu, jossa on vähän kilometrejä, ei ole ruuvattu, vaan se tavallinen tapaus. Suomessahan tällainen olisi mahdotonta. Mersu kuin Mersu, Suomessa kilometrejä on paljon. En sano etteikö sillä Mersulla niitä kilometrejä ajaa voisi. Kyllä voi. Kyllä se iso moottori kestää. Pelti ruostuu aiemmin alta pois ;-)

Saksalaisessa autossa ei ole lohkolämmitintä eikä yleensä myöskään webastoa. Saksassa ei saa ajaa nastarenkailla, joten niitä ei myöskään ole. Asuntoautoon täytyy vaihtaa kaasulaitteet, sillä Suomessa on ikiomat systeemit, erilaiset kuin muualla maailmassa.

Oman autoni Suomen rekisteriin tuominen osoittautui monimutkaiseksi. Kävin katsastuksessa kahdesti kolmen kuukauden aikana, josta maksukin oli tietenkin suoritettava molemmista. Toisella kerralla katsastusmies sanoi sitten, että ei kyllä nyt ryhdy tekemään päästömittauksia uudestaan, kun pakoputki kerran on uusi, niin mihin ne arvot olisivat näin lyhyessä ajassa muuttuneet... Sitten, kuukautta myöhemmin kun auto oli vihdoin Suomen rekisterissä, sain katsastuksesta vielä kolmannen kehotuksen tulla heti... No, se oli rutiinikehotus, mutta minusta tässä kyllä mentiin saivartelun puolelle. Ja kai se autoni oli sitten pilaantunut kolmen kuukauden aikana peräti kahteen kertaan...?

Säännökset ovat muuttuneet molemmissa maissa jatkuvalla syötöllä, lähes kuukausittain. Saksassa vakuutusmaksut ovat kallistuneet huomattavasti. Se johtuu harmaasta viennistä itäiseen Eurooppaan. Mutta Suomi on pahempi. Suomen täysin mielivaltaisista säännöistä voisin kirjoittaa vaikkapa EU:n tuomioistuimeen. Jotkut niin tekevätkin. Viimeisin kummallinen asia oli, että marraskuussa auton ostanut maksoi verot kuten pitikin ja sai auton Suomen rekisteriin, mutta heti muutamaa päivää myöhemmin hänelle palautettiin maksetut verot. Kokonaan.

Ja se toinen, jolle sanottiin, että jousitus ei kestä rekisteröintiä kuorma-autoksi, autossa, joka oli rekistöity Saksassa kuorma-autoksi. Asiakas siis purki entisen takajousen, laittoi sen takaisin ja kas, nyt kelpasi...

Hullunkurisinta on ollut yhden kuorma-auton papereista puuttunut päästötodistus - jota ei ole annettu kuorma-autoille Saksassa ainakaan kymmeneen vuoteen. Siitä nk. CO-paperista sitten puuttui tieto lastenistuimesta. Sellainen tieto hankittiin Saksasta, Mersun ja Saksan TÜV:in (katsastuksen) taholta herttaisten hörönaurujen saattamana. Tuumasivat, että on joku hiustenhalkoja asialla. Siihen raskaaseen puutavara-autoon saa nyt sitten asentaa myös lastenistuimen, sitä kun ei muuten saanut rekisteriin.

Sitäkään en ole vielä ymmärtänyt, miksi Suomessa kelpaa vain TÜV-Nordin paperit, kun TÜV-Süd tekee täysin samaa työtä, samoin ehdoin ja samojen lakipykälien perusteella. Joku hyväveli täällä Suomessa jotain välistä vetelee.

Ongelmaksi on osoittautunut Suomen ja Saksan osamaksulain erilaisuus. Niinpä olen sitten joutunut selvittelemään asioita ihan ylimmällä tasolla Saksassa, ison merkkiliikkeen ylimmän myyntipäällikön kanssa. Saksassa näes saa vastauksen myös oikeasti ison firman johtajalta, siellä kun panostetaan palveluun - toisin kuin Suomessa. Mitä luulette, millaisen vastauksen saisin, jos soittaisin vaikkapa Fortumin pääjohtajalle? Olen kokeillut: Saksassa myös Siemensin johtaja vastaa puhelimeen. Toki pitää olla asiaakin.

No niin, Suomen Nordea Rahoitus oli toki onnellinen, aivan kuten asiakkaansakin.

Että tiedän kaiken autoista ja haluan uusia toimeksiantoja? Väärin. On muutakin tekemistä. Siihen kylläkin tiedän riittävästi, hintaneuvottelutkin hallitsen, suosituksia on, ja kivaa on ollut!

Naisethan eivät periaatteesta, kuulemma, ymmärrä autoista mitään.

Minun mielipiteeni:

Auto on sitä varten, että sillä päästään paikasta A paikkaan B, ja se hankitaan tarpeen mukaan. Joka tarvitsee voimaa vetääkseen painoja, tarvitsee ison moottorin. Joka vuoristossa, lietteessä ja lumikinoksissa liikkuu, tarvitsee nelivedon. Jolla on iso perhe, tarvitsee paljon istuimia. Jolla on lyhyet jalat, ei tarvitse Audia. Joka ajaa paljon kilometrejä, ostaa dieselkäyttöisen auton.


Minä, nainen ratissa. Usein irvastellaan. Mitähän varten naisilla on halvempi vakuutusmaksu kuin miehillä? Koska ovat huonoja kuljettajia, varmaankin.

Viimeiseksi hyväksi: joka Mersun tai Bemarin alkuperäisiä varaosia tarvitsee ja sen todella edullisesti, ottakoon yhteyttä. Heh - arvasit väärin. Minä en niitä myy enkä välitä. Vaan tiedän mistä ja keneltä... Ai että eivät ole alkuperäisiä? Kylläpä vainen ovat. Olen itse ollut asioita alkuunpanemassa ja tiedän mistä ja miten ne tulevat.

Miksi kannattaa pitää yllä luotettavaa verkostoa? Juuri siksi... :-)

Mutta pitää muistaa olla sanansa mittainen ja toimia voimassaolevien lakien mukaisesti.

HALOO suomalaiset miehet!!! Säästää pitää, maksoi mitä maksoi?

Tiesitkö, että Mercedes on latinankielinen naisen nimi ja suomeksi ”armo”?

Tiesitkö, että BMW on lyhenne sanoista Bayerische Motorenwerke, eli Baijerin moottoritehtaat?

Tiesitkö, että VW on lyhenne yhdyssanasta Volkswagen, eli kansan vaunut? Sehän oli se Hitlerin ansio, ja sekin, että keksittiin ja rakennettiin autobaanat, moottoritiet. Baana taas on vain väylä.

Ja joka joskus käy Hampurissa, saattaa olla kiinnostunut Oikein Wanhoista Autoista. Kannattaa käydä niitä katsomassa Mirbachin kaupassa. Kaupassa! Pikkuisen käteistä matkaan ja jo irtoaa... Pariisissa minulla on myös vastaava osoite liiketuttavan kautta.

Singenissä kävin pojan kanssa katselemassa Ferrareja. Ystävällinen kauppias tuli kysymään, voisiko auttaa. Kyllä... ei... sanoin, että ovat sittenkin minulle liian ahtaita.

Näitä kauppoja et löydä turistioppaista. Se näkee joka näkee.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Inhottava treffipalstan akka, oikea nipottaja

Suomi24:n treffipalsta on täynnä mitä erilaisimpia ihmisiä. Jollen sanoisi "täynnänsä" sellaisia, jotka ovat huumorin tajuisia, lapsi rakkaita, kaikki ruokasia ja tietenkin liikenteessä tosi tarkoituksella.
Ja tavallisia. Sanovat olevansa!
Ompa heitä monen laisia. Jasso. Niimpä niim.

Niinpä minulla kyllä herää kysymys, missä olivatkaan, kun koulussa opetettiin oikein kirjoitusta? Näin "ulko maalaisena" hämmästyttää suomalaisten huomattavan huono oikein kirjoitus taito. Mitä akateemisempi, sitä kehnompi. Jos englannin kielinen kirjoittaa mitä sattuu, niin sen ymmärrän. Vaan suomihan kirjoitetaan kuten puhutaan, ja puhutaan kuten kirjoitetaan? Vai eikö sittenkään? En ole koskaan vielä kuullut kenenkään pitävän paussia keskellä sanaa. Kieli toimisto on varmaan erehtynyt. Kaikki uusiksi, ja kukin tehköön mitä haluaa, ja kaikki seuratkoot :-)

Olen pitänyt Saksassa julkisia esitelmiä Suomen koululaitoksesta, Suomesta, kaksikielisyydestä. Suomen koululaitoshan on maailman huippua.
Vai olisikohan pitänyt kirjoittaa: koulu laitoksesta, kaksi kielisyydestä?

No, minähän olenkin maailman napa. ;-)

Inhottaviin kysymyksiini taas saan - tietenkin - inhottavia vastauksia. Tässä yksi tämänviikkoinen.
Tämä mies haki flirttiin, mutta ei vastannut mihinkään viestiin, josta syystä esitin kysymyksiä.

Selvästikin "tällä" on lyöntivirhe. Sellaista sattuu.
Kuvattomuus todistaa, että on vaatimuksia, joita ei itse halua täyttää. Esimerkiksi, että mies onkin naimisissa, vaikka sanoo olevansa sinkku. (Näitä on n. 35% itsensä sinkuksi nimittävistä. Lisäksi ne, jotka eivät ilmoita siviilisäätyään, ovat naimisissa, ja tietenkin ne, jotka kirjoittavat elävänsä nk. kylmässä suhteessa, ovat myös naimisissa. Ja odottavat sitten, että nainen ei sitä ole!) Tai: hävettää, että on deittiportaalissa. Tai, useimmiten: ei oikein ole muutakaan tekemistä.
Täsmentämisestä olen kirjoittanut toisaalla. Mitä tarkoittaa "hyvä"? Ajatteleminen käy työstä.


Lähettäjä: Mies tapsa221
19.1. 09:41

>
> tällä ollaan, herttaiset naiset
> -millä tällä?
>
> Musiikkimaku
> Ei mielellään klassinen, muuten kaikki hyvä
> -millainen on "hyvä"? Mitä se tarkoittaa?
>
> Yhdessä puuhastelu
> -puuhastelulla ymmärrän lähinnä kaikenlaista tekemistä, joka on harrastuksenomaista eikä johda mihinkään. On kyllä joskus ihan kiva kun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Meidän luterilainen moraalimme kun vaatii olemaan ahkera, tai ainakin puuhakas.
>
> Asiat, joista en innostu
> Tyhjän p:n jauhaminen
> -tarkoittaako tämä, että jos on mielipiteitä, niitä ei saa sanoa ääneen, vaan pitää olla sitä mieltä mitä kaikki muutkin ovat?
>


==============================================

Osaat pa olla tympeä nainen;)
Et tule saamaan kunnon miestä ikinä;)

==============================================


Minun kommenttini: Niimpä niim!

torstai 21. tammikuuta 2010

Muutokset ovat vaikeita

Viisas tekee virheen - ja ottaa opikseen.
Tyhmä tekee saman virheen aina uudelleen.

-Maatalouskalenteri, joskus 50-luvulla-


Uusi vuosi on alkanut, eikös vain. Uuden vuoden lupaukset ovat jo unohtuneet. Vai?
Kurssit ja koulutukset ovat alkaneet. Oletko ilmoittautunut? Oletko aloittanut laihdutuskuurisi ja urheilusi? Oletko organisoinut työtapasi ja työpaikkasi uudelleen? Oletko siivonnut komerostasi pois turhat roinat? Oletko sanonut rakkaillesi, miten paljon heistä välität?

Jos teet saman asian aina samalla tavalla, niin millä perusteella voit olettaa, että tulee erilaisia tuloksia?

Miksi muutokset ovat meille niin vaikeita toteuttaa?
Siksi, että meidän on muutettava vanhoja ratojamme, vanhoja tottumuksiamme. Uusi on meistä epämiellyttävää. Meidänhän pitää "tehdä" jotain, ja vielä pahempaa: "ajatella"!
Jopa kipuja on helpompaa sietää kuin tehdä niille jotain.

Tunnetko Einsteinin lausahduksen: "Jos se, mitä etsit, olisi ollut siellä mistä etsit, olisit jo löytänyt sen."
Lue uudestaan, ajatuksella. Jos teet sitä samaa mitä aina teet, vielä vaan kovemmin, niin tulos ei ole muutos, vaan samaa ja enemmän. Parempia tuloksia tulee vain toimintatapaa muuttamalla.

Ensimmäinen askel muutokseen on muutoksen haluaminen. Ajatus muutoksesta. Jos ajattelet, että muutos on vaikea, se on vaikea. Jos ajattelet selviäväsi, niin selviät. Se johtuu siitä, että meille tapahtuu sitä mihin itse pyrimme. Keskitymme siihen mitä ajattelemme tapahtuvan. Muutos tuntuu jälkimmäisessä, positiisessa tapauksessa helpommalta, koska emme keskity vaikeuksiin, vaan tulevaisuuteen.

Jokainen vastaantuleva ihminen on lahja. Myös vaikea ja hankala ihminen. Silloin on hyvä katsoa itseensä ja kysyä itseltään, miksi kiinnitän huomion juuri tuohon asiaan, tuohon ikävään ominaisuuteen. Mikä minussa on se, joka minua ärsyttää toisessa ihmisessä? Olen todennut tuhannenmonta kertaa, että se, joka minua ottaa päähän, on asia, mikä minua itsessäni jostain syystä harmittaa. Ja samoin totean yhä uudelleen, että jos joku minua jostain epäilee, on syyllistynyt tai syyllistyy aina itse juuri siihen mistä minua epäilee.

Myös jonkin hyvän ihmissuhteen tai asian menettäminen saattaakin olla siunaus. Mistäpä sen tietäisin, ennen kuin tulevaisuudessa näen! Samoin olen tuhannenmonta kertaa saanut todeta tämän, kun olen ihmetellyt, miksi juuri minulle tapahtuu, mitä tapahtuukin. Monet ikävät asiat ovakin kääntyneet minun parhaakseni.

Darwinia siteerataan aina silloin väärin, kun sanotaan hänen sanoneen, että vain vahvat kestävät. Ei pidä paikkaansa. Vain ne, jotka nopeasti pystyvät sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin, kasvavat.

Teepä lista kaikista niistä asioista, joita haluat tänä vuonna muuttaa. "Tilaa"! :-)
Muista, että muotoilet muutoksesi positiivisessa muodossa. Et voi muuttaa naapuriasi, koska vain hän itse voi muuttaa itseään. Sen sijaan voit vallan hyvin muuttaa suhtautumistasi häneen... siis itseäsi.

Huomaa, että alitajuntasi ei tunne sanaa "ei". Kun haluat, että "et sairastu", alitajuntasi kuulee "sairastu".

Amerikkalaiset ovat tehneet tutkimuksia siitä, mikä elämässä toteutuu. Amerikan rikkaimmat ihmiset ovat tasan tarkkaan kirjanneet muistiin, mitä haluavat. Muut, toimeentulevat mutta köyhiksi jääneet, tekevät mitä ovat aina ennenkin tehneet.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Tukka pitää leikkauttaa joka tapauksessa.

Tilauksiini on kuulunut kullakin paikkakunnalla myös se, että kampaaja tulee kotiini.

Kun muuttaa uudelle paikkakunnalle, niin eihän siellä tunne ketään. Menee seuraavaan parturiin tai kampaamoon, tietenkin.

Kesti Allensbachin taloon asti, kunnes älysin tilata sinne ensi hetkestä asti myös oman kampaajan. Ja toteutuihan sekin. Heti kun muuttoautomme ilmestyi uudelle pihallemme, pihallemme ilmestyi myös oman poikani ikäinen pikkupoika. Sen jälkeen se poika melkein asui meillä.

Pojat ystävystyivät heti. Menivät ensimmäiselle luokalle käsi kädessä. Juttu näes meni näin: tämä poika asui naapurissa, yksi ainoa talo väliä. Hänen vanhemmillaan oli hyvin menestyvä parturi-kampaamo Konstanzissa, ja niin poika oli käynyt lastentarhassa Konstanzissa eikä omassa kotikunnassaan, joten hän ei tuntenut siellä ketään. Mikä sen parempi pojalle kuin uusi kaveri naapurissa ja samassa tilanteessa.

Muistan vallan hyvin, kun tämä nuorimies parin päivän kuluttua pyrähti ruokapöytäämme ja alkoi innoissaan kertoa juttua ja nauroi päälle. Me kaikki katselimme toisiamme ihmeissämme emmekä ymmärtäneet sanaakaan. Miksikö? Poika kertoi vitsiä omalla murteellaan, alemanniksi. Se on suurinpiirtein samanlaista kuin sveitsinsaksa, jota opimme toki pian ymmärtämään siinä rajan pinnassa asuessa. Poika taas katseli meitä ja piti meitä vähän hölmöinä, kun emme ymmärtäneet hänen niin hienoa vitsiään.

Tuli tukanleikkuun aika. Olin tietenkin ajatellut mennä pojan vanhempien liikkeseen (Salon Mellin, Konstanz). Pojan äiti tuumasi ykskantaan, että hän tulee mieluummin kotiini. Ihmettelin asiaa, johon hän sanoi, että hänestä minä olen niin mukava uusi tuttavuus, että hän jättäisi mieluummin liikkeensä ja tulisi kotiini, niin saisimme jutella rauhassa. Yleensä hän ei tällaista tee, mutta koska minä... Erikoiseksi jutun tekee se, että pojan äiti oli sen komission jäsen, joka päättää koko piirissä uusien kampaajien kampaajamestaritutkinnoista, joten hänellä oli oman liikkeensä lisäksi monta rautaa tulessa ja hänellä on huomattavan vastuullinen asema omassa ammatissaan. Saksassa jokaisen ammatinharjoittajan pitää suorittaa ammattitutkinto, ilman sitä ei voi perustaa omaa yritystä. Siksi tämän naapurini tehtävä oli koko piirille äärimmäisen tärkeä. Kahvit sitten keitin tietenkin, ja monet mukavat hetket vietimmekin yhdessä. Sellaisia ovat naapurit...!

Lukuisat kerrat oma poikani sitten vietti lomansa tämän pojan ja hänen vanhempiensa kanssa, usein myös Sveitsissä hiihtäen ja lasketellen, jossa heillä oli asunto. Niinpä pojastani tuli laskettelija siinä sivussa. Ihania naapureita on!

Tätä jatkui vuodesta 1989 aina vuoteen 2006, jolloin muutin Hampuriin. Oikeammin Hampurin rajoille. Tilaukseni oli toki yhä voimassa. Ja kuinka ollakaan! Lähimmän yhteistyökumppanini, naapuri hänkin, tytär oli opissa kampaajaksi. Nykyisin hän on kuuluisan hampurilaisen kampaamon vastaava (Haar-Scharf, Poppenbüttel). Siellä ei nipoteta, eikä tehdä kakkoslaatuista työtä - ei Hampurin keskustassa hyvällä liikepaikalla ikinä. Silloin hän tuumasi, että ei tarvitse tulla Hampurin keskustaan, hän voi yhtä hyvin tulla luokseni kotiin... Ei ole sattumaa, että tästä nuoresta naisesta tuli päällikkö. Kuvia tästä kauniista vaaleasta nuoresta ja hyvin pätevästä naisesta löytyy paitsi kampaamon, myös puuseppa.com:in messusivuilta...

Tokihan tilaukseni oli yhä voimassa, kun muutin Suomeen. Kuinka ollakaan: tämäkin asia jatkuu samalla tavalla... Hyvä vanha ystäväni leikkaa nyt tukkani. Tarkemmin ottaen hän ei ole vanha ollenkaan, vaan minua kymmenisen vuotta nuorempi, ja olen otettu, että minun vanhan seura kelpaa. ;-)

On selvää, että mikään ei maailmassa ole ilmaista, joten nämä palvelut perustuvat vastavuoroisuuteen. Minä en osaa leikata tukkaa, mutta osaan kyllä koko joukon muita hyödyllisiä asioita.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Matkavaluuttaa

Tilata voi mitä vaan. Näinhän me sen teemme: laitamme tilauksen matkaan ja odotamme että tavara tulee.

Silloin aikoinaan vuosia sitten veljeni ilmoitti menevänsä naimisiin, lokakuussa. Kutsu kävi. Emme olleet lähdössä lomalle Suomeen, emme vallankaan Suomen alkutalven tylsimpään aikaan.

Ja miten minä köyhä minnekään lähden. Lehto olisi maksanut seitsemänsataa silloista D-markkaa. Se oli minulle tuolloin ylipääsemättömän suuri summa.

Mutta: ainoat veljet eivät yleensä vietä häitä vähän päästä.

Jaa-a, mikäs neuvoksi? ”Tilasin” heti matkarahat, seitsemänsataa D-markkaa. Parin päivän kuluttua sain aivan yllättäen kiireellisen käännöstehtävän. Toimeksiantaja Hochtief AG, Saksan suurin rakennusyritys. Eipä liene vaikeaa arvata, kuinka paljon rahaa se tuotti – täsmäsumman kuten aina - ja mihin rahan käytin!

lauantai 16. tammikuuta 2010

Ensimmäinen Petroskoin matkani

Tammikuussa, tasan vuosi sitten...

olin juuri palannut Petroskoista. Tutustuimme siellä pellettitehtaaseen, mikä ei sinänsä välttämättä mielettömän jännittävä juttu ole, tärkeämpi oli toki johtajan kanssa käyty keskustelu, kysehän on Venäjän puusta.

Mitä enemmän keskustelen venäläisten kanssa, sitä enemmän opin. Ennen kaikkea olen oppinut, että pelätä ei tarvitse mitään. Oman horisontin ulkopuolelle kurkkaamisen ja pelkkien luulojen varassa elämisen jättämisen pitäisi mielestäni olla useimmille suomalaisille pakollista. Eikä pidä verrata omenoita ja päärynöitä keskenään. Karjalan tasavallassa ei mene hyvin, mutta ei siellä toivottomia olla. Kehittyvä venäjän taitoni on toki avuksi.

Kaikkea en aina ymmärrä. En sitä miksi palvelu ei toimi, usein ei ollenkaan - mutta eihän se toimi Suomessakaan, joten siitäkään ei suomalaisten parane pullistella. Joskus nämä tapahtumat saavat tragikoomisia piirteitä. Lounas oli erinomainen. Sihteeri kävi kysymässä, mitä haluamme juoda. Vastasin että vettä. Niinpä koko seurue sai kukin pullon vettä. Mutta ei laseja. Ne saimme yllättäen sitten vasta kun lautaset olivat melkein tyhjiä.

Tällaistahan voisin sitten kerrata milloin mistäkin. Yleensä vain naurattaa - sillä näinhän se on Suomessakin. Vai oletteko ikinä nähneet Suomessa huoltoaseman baarin pöytää, joka ei olisi valmiiksi likainen, täynnä jotain murusia ja kahvitahroja?

Modernit venäläiset naiset eivät ole yksinomaan älykkäitä, vaan myös kauniita. Tulkkimme, sortavalalaisen tehtaan johtaja, on kaunis, pätevä nainen. Tätä olen tavannut monessakin firmassa Venäjällä. Suomalaista naista yritysjohtajana en sen sijaan ole vielä tavannut. Kokemusta ja näkemystä minulla asiasta on: asiakkaani ovat kaikki pieniä ja keskisuuria yrityksiä, ja toimitusjohtaja on Suomessa aina mies. Ei, en ole miestenvihaaja. Tämä on vain toteamus.

Illastimme kuuluisassa karjalaisessa, karjalaista ruokaa tarjoavassa ravintolassa Kareliassa, joka sijaitsee keskustassa, vinosti hotelli Pohjolaa vastapäätä. Ruoka oli erinomaisen maukasta. Vaikka eteläkarjalainen olenkin, niin niin maukasta karjalaista ruokaa en ole vielä syönyt Suomen Karjalassa missään. Korostan kissankokoisin kirjaimin: en missään vielä. Privaatisti kyllä :-)
Karelia-ravintola on muutenkin nähtävyys: huolella ja hyvällä maulla sisustettu.Toki löytyy huonokin puoli: hinnat ovat apteekkimaisia. Suomessa ansaitulla rahalla kuitenkin maksettavissa.

Pohjola-hotellissa jatkettiin tanssiparketilla. Seurueeseemme kuului kolme miestä, ja he olivat tanssiravintolan ainoat miehet! Naiset siellä keskenään tanssivat. Olen ollut samaisessa tanssivarintolassa myöhemminkin, tehden saman huomion. Miehiä ei juuri ollenkaan.
Iltaa tanssitutti tulkkimme hyvä ystävä, bändi soitti siis osin mitä pyysimme...

Aamulla oli jokaisella seureemme jäsenellä oma tarinansa kerrottavana edesmenneestä yöstä. Minun huoneeni pesualtaalle piti kiivetä yli vessanpöntön ja peseytyessä seisoa sen päällä. Muut kertovat lämmityslaitteista, sängyistä... ei mitään vakavaa, mutta hassua. Vaan tyyliä ja ambientea hotellissa on, siitä ei pääse mihinkään!

Paluu Sortavalaan osoittautuu mutkikkaaksi. Lähtiessä aamulla joudumme toteamaan, että auton neljästä vanteesta vain yksi oli enää pyöreä. Oli ollut turhan vauhdikas tulomatka näes... olimme ajaneet oppaamme maasturin perässä. Vauhtia oli tainnut sittenkin olla kehnolla tieosuudella liikaa. Millainen tie osin on, ylittää kyllä tavallisen kansalaisen käsityskyvyn.

Pääseemme sillä autolla kuitenkin oppaamme neuvomalle rengaskorjaamolle, 300.000 asukkaan kaupungin ainoalle, joka sattuu olemaan kaupungista ulos menevän tien varrella. Menemme sisään korjaamoon. Siellä makaa kaiken roinan keskellä sohvalla mies. Ei räpäytä silmäripseäänkään, kun tulemme sisään. Asiakkaita ei ole muita. Nostamme hänet käsikynkkää sohvasta katsomaan automme vanteita. Hän ei aikaile, hakee lekan, kolauttaa muutaman kerran ja kas, vanteet ovatkin taas pyöreät. Lisää renkaisiin ilmaa, ja pääsemme matkaan. Kysyessämme palvelun hintaa kaveri tuumaa, että josko vaikka 20 ruplaa. Sehän onkin peräti 46 senttiä.

Seuraavat 300 kilometriä Sortavalaan eivät suju ihan suunnitelmien mukaan... eipä aikaakaan, kun auto alka hypähdellä: yksi rengas sittenkin luttanana, ilmaton. Ja me olemme metsän keskellä ei-missään. No, entäs nyt? Mukaan saamallamme paikkausvaahdolla tiivistämme renkaan.

Vaan sekään ei kestä kauaa. Vararengas? Enpä olisi keksinyt. Se vaan ei vaihdu. Volkkarin Passatilla on yksi pultti omanlaisensa, ja juuri sen pultin avain olikin jäänyt Suomeen. On varmaankin niin, että Volkkarin keksijä on keksinyt yhden pultin erilaiseksi, jotta Passatista ei pääse varastamaan vanteita - vai mikäköhän on tuon järjettömän keksinnön tavoite ollut?

Emme voi jäädä viidentoista asteen pakkaseen odottelemaan parempia aikoja, vaan jatkamme matkaa pelkällä vanteella. Selvää on, mitä sitten. Kumi alkaa pakkasesta huolimatta sauhuta, se kuumeni liikaa.

Loppujen lopuksi soitamme Sortavalaan ja pyydämme apua. Aina auttamaan valmis yhteistyökumppanimme kysyy, missä olemme. Luen tien poskessa sattumalta olevan tienviitan. Hän neuvoo ajamaan vielä sata metriä huoltoasemalle asti. Koko matkalla on vain yksi ainoa bensiiniasema. Emme usko korviamme... olemme jääneet koko pitkällä matkalla juuri tuon ainoan bensiiniaseman lähelle.
Ja ah, siellä on lämmin kahvio, ja kahvia ja tuoreita korvapuusteja...!

Vaan ei korjaamoa. Sortavalasta saamme sitten monen tunnin odottelun jälkeen apua, mekaanikon, joka murtaa vaikean pultin, vaihtaa renkaan ja pääsemme pälkähästä.

Rajalla ei ollut jonoa. Meillä ei olisi kantti enää kestänyt odotella montaa tuntia siellä...

Mitäpä tässä. Olen ollut Petroskoissa kahdesti sen jälkeen ja pidän kaupungista ja tuntemistani petroskoilaisista suuresti.

Venäjä on tuossa vieressä ja Pietari lähempänä kuin Helsinki. Tämä Nuijamaantie numero 13 on Suomen ainoa yksikaistainen moottoritie Venäjälle...

torstai 14. tammikuuta 2010

Nettideittailijan eloonjäämisopus

Kenellekään ei liene epäselvää, että me Timon kanssa kirjoitettiin tuo opus. Ei kun opas. Koska oikeastaan se on läpyskä... Sen julkaisi kustantamo Magentum lokakuussa 2006. Kirja ei ole kummankaan omaelämäkerta eikä siinä ole novelleja.
Tässä kuitenkin yksi ihan oikeasti tapahtunut tarina nettideittailusta. Näytelmän muodossa.

HIMOURHEILIJA
©Pirjo Werkle (ja Timo Peltonen)

Henkilöt:
LEA 50 v.
AINO; Lean tytär, 20 v.
RIIKKA, tyttären ystävä, 20 v.
SAMI, 30 v.
JOUNI, 35 v.
MIKA, 52 v.

LEAN KOTONA
Aino ja Riikka istuvat lootusasennossa lattialla, kuuntelevat musiikkia.

A: Mä en tiedä mitä tekisin ton äiskän kans, se on niin masis.
R: Ei kai sille mitään voi. Sehän se aikunen on, ei kai meitin tartte mitään tehä.
A: Emmä voi kattoo kun se suree että mun iskä lähti. Ei niillä kyllä hyvin mennykkään, mutta emmä tommostakaan voi kattoo.
R: No keksitään sille jotain tekemistä sitte.
A: Ai että se pitäis panna kurssille, vai? Joogaamaan? Siellähän on vaan naisii. Ompeleen? Naisii. Tanssiin? Sinne tarttee heti lähtöön partnerin. Ei meillä oo. Ja siks toisekseen, ei se ikinä tee mitä mä sanon kuiteskaan.
R: No jaa, ei ne äiteet kyllä tee...

Tytöt vaipuvat hiljaisuuteen, kuuntelevat musiikkia, sormet lyö tahtia.

Sitten Riikan kasvot kirkastuvat ja Riikka huudahtaa:
Hei, nyt mä tiedän. Pannaan sille nettiin profiili, pannaan sinne hieno kuva, onneks se onkin aika hyvin säilyny ja kroppakin sillä on hyvä, pannaan sinne kaikki hienot harrastukset... tennikset ja semmoset. Mä oon kuullu et siellon hienoi miehii. Mitäs aattelet? Enks mä ookkin hyvä keksiin!
A (empii): Ei se ikinä suostuis. Se pitää tommottii humpuukina.
R (masentuu) No joo, tää oli vaan yks idis...
A (havahtuu) Hei mutta jos tehtäis se ilman että se tietää mitään. Pannaan sinne meiliosoite, kyllä ne miehet sitten kirjottaa.
R: Joo, tuu!

Tytöt avaavat koneen ja puuhailevat sen parissa tovin. Löytävät valokuvankin. Sitten tytöt tekevät profiilin. Panevat ikää vähäsen alemmas, arvelevat painon (reilusti alakanttiin kuten myöhemmin ilmenee), ja laittavat harrastuksiksi ihan kaikki urheilulajit mitä ikinä keksivät. Kuten: akkojen jalkapallo, koripallo, sukellus, tennis, hölkkäys, telinevoimistelu, badminton, golf.

Tytöt kirjoittavat posket hehkuen ja nauraa kikattavat koko ajan.

R: Toi on ihan liian kesyä. Laitetaan benji, ja vuoristokiipeily, ja laskettelu, ja moottoripyörä, ja vesihiihto, ja – mitäs sulle tulee mieleen?
A: Ai että mua naurattaa koko ajatus, että mun äiskä ajais motskaria (kikattaa)
R: Joo ja rallikuski, kokemusta Saharasta, ja purjelento, ja jousiammunta...
A: Ja sitten pannaan että kiltti ja sopeutuvainen ja „yhden miehen nainen“. Mä luulen että kyllä tästä upeeta tulee.

Panevat tekstit nettiin.

R: Mites me tää nyt sun äiskälle sanotaan? Emmä tiiä... jos se suuttuu?
A (päättäväisesti): pihkurat, suuttukoon. Eihän me mitään pahaa oo tehty, me halutaan auttaa sitä pois masiksesta.

LEA (tulee kotiin. Kopistelee vedet sateenvarjosta, riisuu takin, tulee olohuoneeseen). Mitäs tytöt. Mitä kuuluu Riikka. Tuollon kaamee ilma ulkona, et sä haluais jäädä tänne yöksi?
R: Ai jaa, kiitti vaan, mä soitan mun äiskälle.
A (katsoo äitiään pitkään)
L: Hei, mikä hätänä? Onko sulla kaikki ihan hyvin? Onks teillä nälkä? Mä meen tekeen voileipiä. Laita sä sillä aikaa Riikalle peti valmiiks.
A (varovasti, tulee Lean kylkeen kiinni): No kun... me aateltiin että sä...
L (naurahtaa): Voi tytöt, te ootte sitten ihania. Joo eihän tää elämä nyt oikeen herkkua oo, mutta onneks mulla on työpaikka sentään.
A: Joo äiti kuule... me aateltiin Riikan kaa et... sulla on varmaan yksinäistä kun iskä lähti.
L: No miten sen nyt ottaa. Totutella pitää, joo. (Huokaisee)
A: No kun me aateltiin...
L: Kakistele nyt vaan ulos mitä sulla on sydämelläs. Emmä syö.
A: Äiti, mä tykkään susta! (Tulee halaamaan.)
L (hämmästyy) Mitä nyt on tapahtunut? Onko joku kuollu? Onko Riikan perheessä jotain? Onko sun kaverit kaikki terveitä?
A (hellittää): E-ei mitään semmosta... mutta me on kirjotettu sulle...
L: Kirjotettu mulle?
A: Niin (punastuu)... Me pantiin sulle nettiin profiili. Me pantiin sinne sun meiliosoite, se ilmainen, nii et jos saat postia niin älä hämmästy...
L: Jaa, no mikä se sellanen profiili sitten on?
A: Se on siellä deittikanavalla... se kertoo kuka sä oot ja mitä teet ja silleen..
L: No ei kai se kamalan vaarallista ole. Näytä mulle sitten joku päivä se deittikanava, jookos? Ja nyt tytöt syömään.

KOTONA, seuraavana päivänä

L (itsekseen ja ääneen): Hyvänen aika. Onpas mulla paljon sähköpostia. Kuka kumma kirjoittaa. Ei mulla oo tommosii tuttuja. Jos ne on vaan spämmiä. (Kutsuu) Aino! Tuus kattoon. (Aino tulee.) Pitääks nää poistaa vai mitä nää on?
A: Hm... tota... kai ne ukot nyt sitte kirjottelee.
L (näyttää kysymysmerkiltä): Siis ketkä ukot kirjottelee?
A (punastuu) No kun me pantiin se ilmo eilen sinne nettiin...
L (katsoo tytärtään pitkään eikä sano mitään)
A (vetää olkapäät kyyryyn) A-anteeks... emmä mitään pahaa tarkottanu...
L (raivostuu): Ja selvähän se, sulla on kyllä pää täynnä idiksiä. Kuule tää ei oo leikin asia. Tästä hyvästä sä saat kyllä maksaa. Ja jokaikiselle selität ihan itte mitä sä oot menny tekemään. (Huutaa) Häpeisit ees! Äläkä seiso siinä kun tollo. Voi taivahan talikynttilät. Mitä mä nyt teen!
A: Emmä tarkottanu... kuule annat sä anteeks... kyl mä vastaan niille...
L (rauhoittuu ja naurahtaa sitten): Jaa no, ei kai tähän kukaan kuole. Kattotaan mitä nää on. Mut sä vastaat sitte niille!

Uteliaisuus voittaa. Lea avaa meilejä. Miehet pyytävät ottamaan yhteyttä, kertovat itsestään, ovat etupäässä nuoria ja komeita, joitakin kuvia mukana, kaikki harrastavat jotain urheilulajia.

L (ihmettelee): Miten ihmeessä, mitä ne minusta kaikki haluaa? Enhän mä pelaa tennistä, enkä sukella. Eikä mulla oo motskaria. Mut tietty voishan sitä joskus kokeilla jos ois kaveri.
A (häpeää) Kuule äiti, anna anteeks, emmä osannu arvata et oikeesti...
L (naurahtaa) No, katsotaan. Uskaltaiskohan noille vastata?
A: Emmä kuule tiiä... (Innostuu sitten) Mut oon mä kuullu et ihmiset on löytäneet parnereita netistä, kyllä mun mielestä sä voisit kirjottaa ainaski tolle Samille, se kirjoittaa oikein nätisti. Oi äiti! Saanko mä tavata sen kans!
L: Hetkinen. Tää meili on mulle. Sen nimi on Sami, onpas nätti poika, mä kirjotan sille. Ja sitten täällä on yks Jouni, katos tätä.

Lea kirjoittaa vastaukset molemmille ja unohtaa Ainon läsnäolon tyystin. Aino häviää vähin äänin luimistellen ja olkiaan kohautellen huoneesta.

KOTONA, seuraavana päivänä
Lea istuu koneen ääressä, lukee s-postia. Aino tulee huoneeseen.

A: Hei äiti, joko ne miehet kirjoitti vastaukset?
L: Joo niin tekivät. Molemmat haluaa tavata. Mutta täällä on ainaskin sata muuta!
A: Voi ei... anteeks!
L: Eihän se mitään. Tää on hauskaa. Mä laitan vastauksen näille kaikille!
A: Elä laita, ethän sä voi noin montaa ikinä tavata!
L: Kuule tää on hauska juttu, mä aion ainaskin tavata nuo ekat kaks. Kattotaan sitte.

HUOLTOASEMAN KUPPILASSA, muutamaa päivää myöhemmin
LEA, SAMI

Nuori, huoliteltu, tumma, komea SAMI tulee kuppilaan ja näkee Lean.

S: Moro! Vaude, sä sitte oot hyvännäköinen mimmi!
L: Hei, sä oot varmaan Sami?
S: Joo, kyllä vaan. Otaks sää kahvit ja mitä sen kans?
L: Kahvin, mustana.

Sami hakee kahvin, tulee sitten Lean pöytään ja ottaa Leaa molemmista käsistä kiinni.

S: Vihdoinkin mä olen tavannu semmosen naisen, joka osaa jotain. Nuo kaikki muut on ollut nynnyjä, mut sä oot aarre!
L: Mä oon kuule vientisihteeri, ja senhän mä jo sulle kirjotin. Miten niin aarre?
S: No kun sä lähdet mun kanssa benjii hyppään Sveitsiin!
L: (hämmästyneenä, varovasti) Tota, kun emmä tiiä... kun en oo ikinä hypänny... mut kokeilla vois tietty...
S: (katsoo hämmästyneenä Leaa) Mu-mutta sun profiilissa sanotaan että sä... harrastat...
L (alkaa nauraa). Kuule se oli mun tytär joka kirjotti mun tekstit, kun mä en ymmärrä netistä mitään. Mitä se kirjotti?
S (pettyneenä) No että sä harrastat benji-hyppyy. Ja kun täällä ei kukaan... eikä varsinkaan naiset niin mä ajattelin että sä lähtisit mun kanssa Sveitsiin...
L (säälii Samia) Voi anna anteeksi, emmä tarkoittanu mitään pahaa.

Juttelevat niitä näitä, molemmat lähtevät kotiin.

KOTONA
Lea tulee taas töistä, riisuu takin, menee Ainon luokse, joka istuu sohvassa ja lukee.

L: Hei!
A: Hei äiti. Miten meni?
L: Ai ne treffit sen Samin kans? Se oli kovasti pettynyt, kun mä en lähtenytkään sen kanssa Sveitsiin hyppäämään. Mistä ihmeestä se sai tommosia päähänsä?Muuten oli ihan mukava mies. Ja nätti kun mikä.
A: Anteeksi äiti... emmä tarkoittanu mitään pahaa... mut mä kirjoitin sinne nettiin että sä harrastat benji-hyppäämistä. Kai se siksi luuli että...
L: Ai jaa. Voi sun kanssas. Harmi, mutta en totisesti harrasta. En tiedä uskaltaisiko ees! Mutta ei se mitään, huomenna mulla on treffit sen Jounin kans!
A: Kuule... voisinks mä saada sen Samin meiliosoitteen?
L: Voit, mihin sä sitä tarttet?
A: Johan mä sanoin että mä haluan tavata sen, se on niin nätti...

KAPAKASSA, seuraavana iltana
Lea istuu kapakassa ja maistelee olutta. Sisään tulee vähintäänkin yhtä komea nuorimies kuin edellisenäkin päivänä. Tulee suoraan Lean pöytään, esittelee itsensä.

J: Terve! Mä olen Jouni, sieltä netistä.
L: Tervepä terve! Kiva kun tulit.
J: Sä oot sitten nätti... ei kun anteeks, mä meinaan että kun sä oot mua vanhempikin...
L (naurahtaa) Kiitosta vaan.

Juttelevat niitä näitä, sopivat uudet treffit lauantaiksi Itämeren rannalle.

RANNALLA
Lea odottaa jo autonsa vieressä, Jouni tulee reippaasti ajaen ihan viereen, nousee autosta ja suutelee Leaa poskelle.

J: Hei! Hienoa että tulit.
L: Hei vaan, totta kai tulin kun kerran lupasin.
J (ottaa esille lompakkonsa ja ottaa esille tuhat euroa): Tässä olis tää tonni jonka lupasin. Ja kai sulla on kamppeet mukana? Auton takakontissa?
L (kysymysmerkkinä, katselee rahoja Jounin kädessä) Mikä raha tuo on? Mitkä ihmeen kamppeet? Eikö me mennäkään kävelemään?
J (samanlaisena kysymysmerkkinä) No se lomaraha, mehän mennään yhdessä Välimerelle. Ja mukana sulla piti olla sukellusvehkeet tietenkin ja räpylät. (Katsoo Leaa pitkään.) Onko joku asia huonosti? Miksi sä oot noin vaikeen näköinen? Niin kyllähän meren pohjassa kävelläkin voi... vai mitä sä oikein meinaat tehdä? Täällon vesi kyllä vähäsen tyrskyistä, mutta mehän ollaankin meren rannalla. Niin mitä sä oikein ihmettelet? Tulehan jo. (Yrittää ojentaa rahoja Lealle.)
L: (nojaa autoonsa, ei ota rahaa vastaan.) Siis minne pitäis tulla?
J (rahatukku kädessä) Hakemaan pullot.
L: Pullot? Mitkä ihmeen pullot?

Yhtäkkiä Lea alkaa nauraa, sydämensä pohjasta. Sillä yhtäkkiä Lealle valkeni, mitä tytär oli profiiliin kirjoittanut: Lean harrastukseksi pelkkää urheilua.

J: Mitä nyt? Etkö sä tulekaan?
L (alkaa selittää).
Koko juttu päättyy nauruun molemmin puolin. Jouni pyytää Leaa kuitenkin tulemaan mukaan sukeltamaan, ainakin kokeilemaan - Lea lupaa tulla joskus toiste.

KUPPILASSA, seuraavilla treffeillä.
Taas Lea odottaa. Sisään tulee pitkä herrasmies MIKA, tervehtii kohteliaasti, istuu Lean pöytään.

M: Onpa mukava tavata vihdoinkin. Sinä sitten vasta nainen olet! Ihailen tuollaista suoritusta!
L (naurahtaa ja menee suoraan asiaan): Kuule, se profiili on feikki, se on mun tyttären keksintöä, ei siinä ole päätä ei häntää. Mutta tulisitko sä mun kanssa golfkurssille?
M: Tämähän on kuin lottovoitto. Mä olen kyllä jalkapallovalmentaja, mutta ikäni olisin golfia halunnut harrastaa, mutta eipä oo tullu aloitettua. Kyllä mä tulen, oikein mielelläni!

Paljon paljon myöhemmin, Lea ja Mika kävelevät käsi kädessä ulkona ja ohittavat huoltoaseman baarin. Näkevät, että siellä istuu Aino ja keskustelee Samin kanssa... eivät ne kaksi näe eivätkä kuule kuin toisensa.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Enkeleitä, onhan heitä

*Suomen talvea*

Ei liene kenellekään iso yllätys, että talvella keli saattaa olla liukas. Suomalaisten ajotaidosta liukkaalla antoi liikenneopettaja hiljan arvosanan seitsemän. Oma ajotaito yliarvioidaan säännöllisesti.

Olen liikkunut Suomessa talvella millä autolla milloinkin, säässä kuin säässä, vaikka asuinkin Saksassa. Myös siellä keli saattaa olla liukas - aivan samalla tavalla kuin täälläkin. Älkööt suomalaiset ajotaitonsa puolesta yhtään pullistelko. Minusta suomalaisten ajotaito on - verrattuna Keski-Eurooppaan - huomattavan huono. Ne jotka minut tuntevat, tietävät miten autoa ajan ja miten paljon.

Vaan kerrankos sitä! Lähdin eilen myöhään iltapäivällä Kouvolasta Kuusaalle. Nollakeli. Vauhtiakaan en ehtinyt edes ottamaan, kun auto suistui luisuun ja päätyi koko pituudeltaan ja painoltaan penkkaan. Huh, ei vastapäiselle kaistalle! Sanoisinko, että hukkui pehmeään lumeen.

Siellä se, rumsdibums! Otin autosta lapion ja kävin ensin kuorimaan autoa lumesta. Kyydissä ollut serkkuni totesi, että yksin emme lumesta pääse, joten hän soitamaan miehelleen, että tulisi vetämään meidät pois. Mutta mies vastaa puhelimeen, että ei voi nyt tulla, kun on juuri ajanut ojaan ja odottelee hinausautoa...

Kymmenittäin autoja ajoi ohi. Ryhdyimme siis mukana olleella lapiolla kaivamaan autoa kinoksesta. Vastapäisellä kaistalla vihdoin pysähtyi autoilija ja kysyi, tarvitsemmeko apua. Serkkuni vastasi että totta kai. Niinpä tämä mies ryhtyi toimiin. Auttoi kaivamaan auton esiin. Soitti kaverilleen, joka veti auton tielle. Auttoi poistamaan pahimmat moottoritilasta pakkautuneet lumet. Tarkisti toiminnat ja totesi, että laturin hihna on poikki. Auttoi löytämään hihhan. Haki kotoaan työkalut, laittoi hihnan paikalleen. Ajoi perässäni serkkuni kotiin asti, jotta näkisi, että varmasi pääsen perille.

Ehdin jo välillä kysymään, mistä hänellä on minulle niin paljon aikaa. Hän vastasi: "Minulla ei ole nyt mitään muuta kuin aikaa sinulle."

Välin paikalla kävi läheisen jätekeskuksen mies ja tuumasi, että jo toinen auto tänä vuonna tuossa samassa penkassa.

Melkein kolmen tunnin työn jälkeen halusin toki korvata palvelun. Vaan tämäpä mies sanoi, että mikään maksu ei tule kuuloonkaan. Ei suostunut edes kertomaan nimeään. Sanoi, että minun ei tarvitse siitä huolehtia, sillä kyllä tämä hänelle elämässä palautuu - se on karman laki!

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Tarkenna mitä haluat. Veneessä istumista?

Seuraavasta B:n kertomasta tulee mieleeni huomauttaa, että ihmiset ovat usein epätäsmällisiä. Viennin avustajana voin puhua vaikka vain omasta alastani. Saksalaiset ja venäläiset ovat kiukuissaan suomalaisille enimmäkseen siksi, että suomalaiset sanovat "voivansa" tehdä jotain. Isittelyhän on Suomessa kohteliaisuutta. "Teetkö vai et", kuuluu heti saksalaisen ja venäläisen kysymys.

Kadulla minulta kysytään, onko minulla kelloa. Mahtaako oikeasti kukaan haluta tietää, onko minulla kello vai ei? Siksi aina vastaankin: "Ei ole. Mutta jos haluat tietää ajan, niin se on..."

Useimmat ihmiset eivät edes tiedä mitä haluavat. Eipä ihme, että mitään muutosta ei tapahdu, mitään tulosta ei tule. Mitäs luulet että tapahtuu, kun menet ostamaan asemalle matkalippua ja sanot "jonnekin"?

Tässä toinen B:n kertoma hänelle tapahtunut asia. B. sanoi minulle sitten myös, että aina eivät toiveet mene kuten pitää. Hänen mielestään siis.

Nyt kun on paras paukkuva pakkanen, niin "pitäisi" puhua talviurheilusta eikä veneilystä? B. on intohimoinen veneilijä, asuu Bodenjärven rannalla ja vaikka järvi on suomalaisen silmin pieni (70 km pitkä), sen rannat ovat mielenkiintoisia ja monipuolisia, onhan se lisäksi kolmen valtion alueella. Jos saksalaisia kuuntelet ja katselet, niin neljän, sillä Baijeri ja Baden-Württemberg ovat hyvin erilaisia ja täysin itsenäisiä osavaltioita.

B:n kanssa siis kahvittelimme kesäisessä Friedrichshafenissa. Hän kertoi tilanneensa koko edellisen kesän vapaa-aikaa veneilyyn, mutta olikin katkaissut jalkansa keväällä, eikä voinut muuta kuin istua veneessään, jalka paketissa. Sairaslomaa oli kestänyt tismalleen toukokuun alusta lokakuun loppuun, eli täyden veneilykauden.

Kyselin tarkempia. Mitä hän oli - sananmukaisesti - tilannut? Hän ei heti vastannutkaan, vaan rupesi nauramaan ääneen. "Että saisin istua veneessäni toukokuun alusta lokakuun loppuun." "Ja mitä sait", kysyin. Ja vastasin samantien. "Sait täsmälleen sen mitä tilasitkin!" Siinä eivät protestit auta - tilaus oli toimitettu kuten tilattu oli, vaikka tarkoitettu oli muuta kuin istumista.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Kun maas' on hanki ja järvet jäässä

Bodenjärvi Keski-Euroopassa, Sveitsin, Saksan ja Itävallan keskellä, on 70 km pitkä, 15 km leveä ja 250 m syvä järvi.

Historiankirjoituksen mukaan järvi on jäätynyt kokonaan noin 70 vuoden välein. Historiaa on muistiin merkitty aina varhaiskeskiajasta alkaen. Tapahtumaa kutsutaan nimellä "Seegefrörne". Silloin järjestetään suuri kulkue järven yli Münsterlingenisä Sveitsistä Hagnauhun Saksaan - tai päinvastoin, missä pyhän Johanneksen patsas sattuukin olemaan. Nyt se on Münsterlingenin barokkikirkossa.



Viimeksi järvi jäätyi vuonna 1963. Sitä edellisen kerran 1929. Tänä vuonna on kyllä pakkasta, mutta pakkanen tuli liian myöhään, joten asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tänäkään vuonna järvi ei jäädy kokonaan.

Luistelijoita on kyllä mediatietojen mukaan järvellä tuhansia, ja täällä viime talven asunut poikani viestittää että lunta on sielläkin, ja rutkasti pakkasta.



Vuonna 1573 aikoo elsassilainen postinkantaja Andreas Egglisperger hevosellaan ratsastaa helpointa tietä Überlingenistä järven yli. Tästä tapahtumasta kirjoitti saksalainen kuuluisa runoilija Gustav Schwab (1792-1850) runon "Der Reiter und der Bodensee". Runossa ratsastaja kuulee helposta tiestä talvella järven yli. Vaan hänen rohkeutensa ei riitä ja hän kuolee sydänkohtaukseen...

Nykyinen hauskalla tavalla tapahtumia kuvaava kuvanveistäjä Peter Lenk teki Überlingenin kaupungille ratsastajasta veistoksen. Peter Lenkistä kerron joskus enemmän, sillä hänessä on "sitä jotain", kun hän tapahtumista veistoksia veistelee. No, pronssiahan ne ovat, ja valtavan isoja :-)



Lenk on varsin värikäs persoona ja sain tutustua häneen yhden taidenäyttelyn avajaisissa 1600-luvulta olevassa Langenrainin linnassa, joka on nykyisin Konstanzin teknisen korkeakoulun koulutuskeskus. Siellä linnan isossa kellarisalissa vietin minäkin viisikymppiseni. Varsinkin Lenkin tekemä Konstanzin portto ansaitsee oman kertomuksensa...

Helmikuun lopulla (26.-28.2.10) näkyvät oldtimerien ystävät järjestävän järven jäällä Konstanzissa ralliajot. Näkyvät myös karnevaaliryhmät (Narrenvereine) ottaneen järven jäätymisen ohjelmistoonsa. Saksan median mukaan sen sijaan - toisin kuin Suomen median - ei pakkanen eikä lumentulo eikä järven jäätyminen näytä olevan uutisen arvoisia asioita. Eli ei mitään erikoista... Joka talvihan on sellainen. Ja kun lunta tulee, sitä tulee heti montakymmentä senttiä. En minäkään muista mustaa joulua Saksassakaan viettäneeni. Ja sielläkin on näitä pitkälle hyppääviä, sellaisia kuten vaikkapa Weißflog. -Sopivan hauska nimi muuten, suomeksi "Valkoinen lensi".



Jos siis haluaa välttämättä Saksassa luistella talvella järven jäällä, vuonna minä hyvänsä, niin käyhän se toki: pieniä järviä on niitäkin. Meidän lähellä oli esimerkiksi sisämaassa Mindelsee, ja koska ei ole yleisessä tiedossa, että Saksassa on paljon pieniä järviä, siellä ei ole ikinä mitään turismivyöryjä. Bodenjärven matalat rannat jäätyvät tosin joka vuosi, joten minunkin lapseni - kuten kunnon suomalaisten tuleekin ;-) - ovat oppineet luistelemaan.

 (1997)

torstai 7. tammikuuta 2010

Seppeliinejä

...kirjoitti vieraskirjaani parivuotiaan Saran äiti Saran sanomaksi, kun nähtiin taivaalla zeppeliini ja samalla tehtiin niityllä voikukkaseppeleitä. Sara perheineen muutti sittemmin Bodenjärvelle ja rakensivatpa sinne talonkin.

Friedrichshafen on vireä n. 58.000 asukkaan pikkukaupunki Bodenjärven pohjoisrannalla. Siellä oli/on B:n mainostoimisto. Kaupungin suurin työnantaja on MTU:n tehdas, jossa tehdään lentokoneiden moottoreita. MTU kuuluu nykyisin Daimler-konserniin. Toinen iso työnantaja on messukeskus. Suomalaisille tuttua juttua taitaa olla vain vuosittaiset syksyiset Interboot-venemessut. (Meilläkin oli kaunis pitkä epäkäytännöllinen Lacustre ;-)) Friedrichshafenissa tehdään myös zeppeliinejä. Tänäkin päivänä, tai oikeammin: taas tänä päivänä.

Konstanzin kaupungista kotoisin ollut Ferdinand kreivi Zeppelin oli insinööri ja keksijä. Hän luopui 52-vuotiaana vuonna 1890 armeijan palveluksesta keskittyäkseen ilmalaivoihinsa. Hän oli kehitellyt ilmalaivan ja aikoi ryhtyä valmistamaan sitä teollisesti. Teollisuus ei kuitenkaan kaupungin isien mielestä kuulunut kaupungin imagoon, ja niin Zeppelin ei saanut kotikaupungistaan teollisuustuotantoaan varten tottia, joten hän osti maat toiselta puolelta järveä. Tänä päivänä konstanzilaiset ovat asiasta perin harmissaan... sillä Friedrichshafen on vauras kaupunki juuri noiden zeppeliiniensä ansiosta.

Tämä tarina kuullostaa samalta kuin Lappeenrannan humppafestivaalit. Heikki Hietamies ne aikoinaan ideoi ja niitähän oli sitten Lappeenrannassa useina vuosina. Vaan kaupungin imagoon ei kaupunginhallituksen mielestä oikein sopinut tuollainen touhu, olisi pitänyt olla kultturellimpaa. Niin Hietamies suuttui ja muutti Seinäjoelle. Seinäjoen tangomarkkinosta sitten minun ei kai tarvitse kertoa lähempiä!

Typeryyttä, oman tärkeyden pönkittämistä, on monenlaista.

Ensimmäinen zeppeliini lensi sitten vuonna 1900. Kaikenkaikkiaan tehtiin 21 zeppeliiniä ennen sotia. Ilmalaiva "Hindenburg" paloi Yhdysvalloissa reittilentonsa aikana 1937, siis sodan alkupuolella, ja siihen päättyi laivan teollinen tuotanto. Tuolloin laivassa oli käytetty vetyä, koska Yhdysvallat eivät myyneet heliumia Saksalle. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin ilmalaivojen valmistus alettiin uudestaan, uudella tekniikalla. Ilmalaivoista on tulossa kaikessa hiljaisuudessa myyntihitti. Kun tavaralla ei ole kiire, se saadaan liikkumaan äänettömästi ja ympäristöystävällisesti paikasta toiseen. Uutta zeppeliiniä käytetään nyt etupäässä tutkimus- ja valvontatarkoituksiin.

Saran vierailun aikoihin ensimmäiset ilmalaivat lentelivät koeluontoisesti taivaalla, siksi niitä nähtiin siellä usein.

Minä en asunut Friedrichshafenissa, vaan järven toisella puolella Allensbachissa. Konstanzisssa, järven suurimmassa kaupungissa Allensbachin naapurissa, on kokonainen vuodelta 1985 oleva upeasti koristeltu hotelli ja ranvintola, jonka nimi on Graf Zeppelin. Suosittelen ;-)

Apulaiseni Katrin olisi halunnut ostaa miehelleen syntymäpäivälahjaksi ilmalaivalennon Bodenjärven ylle. Vaan hintaa oli tunnin lennosta useita satoja ja jonotusta yli puoli vuotta... ohi sen kyseisen syntymäpäivän. Minun maksamani palkkakaan ei sitten oikein kuulemma riittänyt...

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Sitä saa mitä tilaa

Erhard Freitagiltahan nämä kotkotukset eli "tilaamiset" loppujen lopuksi ovat kotoisin. Hän pyysi minua myös aikoinaan kääntämään kirjansa suomeksi. En ole sitä tehnyt, sillä proosatekstin kääntäminen ei ole taloudellisesti kannattavaa. Yhden muun kirjan olen kääntänyt; se julkaistiin vuonna 1993. Paljon olisi mielenkiintoista tekstiä, varsinkin kun suomalaiset saavat luettavakseen vain englanninkielisistä maista tulevaa materiaalia, ja kuitenkin saksaa äidinkielenään puhuvaa ja saksaksi kirjoittavaa väkeä on yli sata miljoonaa. Olipa viimeinen nobelistikin taas saksankielinen :-)

Joseph Murphy, jonka jalanjälkiä Erhard seurailee, oli amerikkalainen pappi. Hänen mukaansa kaikki vaikuttaa kaikkeen, olemme kaikki yhtä ja kaikki saman Luojan lapsia.

Työni puitteissa olen tavannut todella paljon erilaisia ihmisiä. Tapasin joitakin vuosia sitten saksalaisen B:n, joka oli ikionnellinen siitä, että ensimmäistä kertaa sai kertoa näistä hulluista tapahtumista jollekin toiselle, joka ei nauranut hänelle. Hänellä oli tuolloin menestyvä mainostoimisto Friedrichshafenissa Bodenjärvellä , ja hän sanoi, että kenellekään täyspäiselle ei voi puhua, kun tällaisia asioita ei kuulemma oikeasti ole olemassakaan... !

Painotan, että B. on rivikatolinen, ei kuulu mihinkään lahkoon, ei kaatuile rukoillessaan eikä muutenkaan halua käännyttää koko maailmaa.

Istuimme iltaa kahvilassa Bodenjärvellä. B. kertoi monta tarinaa, joista toistan tähän yhden.

Hänellä oli ollut taloudellisesti hyvin tiukkaa, ja siksi hän oli ollut osatöissä toisen palveluksessa. Ei ollut varaa maksaa vuokraa, kahden kuukauden vuokra oli rästissä ja vuokranantaja oikeutetusti kärsimätön. Työpaikalla hän ei ollut kertonut omasta hankalasta tilanteestaan kenellekään, tehnyt työnsä kuten oli sovittu ja muuten aikalailla eristäytynyt kolleegoistaan.

Kun vuokranantaja oli häntä taas lähestynyt, hän oli "tilannut" vuokrarahat, uskoen että kyllä Luoja omistaan huolehtii. Samana päivänä yksi työtovereista oli tuonut hänelle suljetun kirjekuoren. Hän kiitti, avasi kuoren ja totesi, että siinä oli juuri sen verran rahaa kuin mitä kahden kuukauden vuokra oli. Ihmetteli tosin, mistä tämä mies oli tiennyt juuri tuosta summasta, koska ei tietääkseen ollut kertonut kenellekään mitään työpaikallaan.

Maksoi vuokransa, ja ajatteli, että maksaa lainaksi ymmärtäneen summan takaisin, kun saa palkkansa. Vaan seuraavana päivänä tämä työtoveri ei ilmestynytkään enää työpaikalle. Eikä ilmestynyt koskaan myöhemminkään.

Vuosia myöhemmin kuului huhu, että tämä työtoveri oli voittanut lotossa ison summan ja muuttanut Etelä-Amerikkaan.

Muistanet sveitsiläisen tuttuni ja hänen kertomansa asunnostaan Luzernissa (blogini 12.12.09).
Arvaapa, antaako myös B. vahingon kiertää ;-)

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Tippa tappaa, vai eikö sittenkään?

Kasvoin lahkolaisessa ympäristössä, vaikka vanhempani ovatkin kirkkoluterilaisia. Sain oppia - ei, minua peloteltiin sillä, että kun otan yhdenkin tipan alkoholia, minusta tulee alkoholisti.

On kulunut aika monta vuotta nuoruuden vuosista. Olen asunut Ranskassa lyhyen aikaa ja Saksassa pitkän ja nähnyt maailmaa paljon. Edelleenkään minusta ei ole tullut alkoholistia, vaikka noita tippoja otankin. Saksalaisissa ja espanjalaisissa herätti jatkuvasti hämmästystä, että vaikka olen suomalainen, en juokaan itseäni räkäkänniin. Muutamakin ranskalainen toimeksiantajani kyseli minulta, miksi suomalaiset miehet etupäässä juopottelevat - eivätkä pidä sanaansa.

Ensimmäisiä asioita, joita suomalainen mies minulle aina kertoo, on hänen suhteensa alkoholiin. Muun maan kansalaiselle kuin suomalaiselle sellaista lausetta ei yksinkertaisesti ole. Ei keskustella itsestäänselvyyksistä. Onhan yhtä itsestään selvää, että alkoholia käytetään kohtuullisesti, kuin että sepaluksen napit ovat kiinni, tukka kammataan tai hampaat harjataan.

Kieler Woche - Kielin viikko - on kymmenpäiväinen katujuhla, jolloin kymmenillä eri estradeilla esitetään ilmaista ohjelmaa, etupäässä musiikkia, ja on kojua jos jonkinlaista ja on ruokaa ja juomaa. Kielissä on noin 300.000 asukasta. Kielin viikolla käy vuosittain jotain 3.5 miljoonaa vierasta. Vietin siellä yhden lauantai-illan ja yön saksalaisten ystävieni kanssa. Alkoholia saa kaikista kojuista, kapakoista ja ravintoloista. Yhtään humalaista en nähnyt, enkä yhtään rikkoutunutta alkopulloa, en myöskään roskaamista missään.

Uudenvuoden yönä oli piukka pakkanen Lappeenrannan keskustassa. Väki seisoskeli ulkona jonoissa kapakoiden ja ravintoloiden edessä. Minulle herää kysymys, mahtaako heidän järkensä olla kateissa! Miten ihmeessä sellainen ihminen, jonka äly on tallessa, suostuu tuollaiseen? Päästäkseen maksamaan pääsymaksun? Päästäkseen sisään juomaan ylikallista, vaahdotonta, lisäainein dopattua olutta? Miksi tällaista tapahtuu vain Suomessa?

Mahtaako tämä johtua siitä, että suomalaiset eivät tiedä, millaista on hyvä ruoka? Lappeenrannassa ei ole yhtäkään tasokasta ravintolaa. Nimellisesti on, mutta ruoka on mitä on, järjettömän kallista ja henkilökunta töykeää. En tiedä minne veisin ulkomaalaiset vieraani.

Suomesta puuttuu ravintolakulttuuri. Ei käydä ravintoloissa muuta kuin isoissa juhlissa. Ei osata ymmärtää, että ravintolaan voi mennä myös ilman pohjia ja ilman suuria juhlia. Totta kai silloin tarvitaan järjestyksenvalvoja jo kadulle vahtimaan, ettei rähinä ota suuria mittasuhteita.Yleisin kuolinsyy on tappo. Nuorisotyöttömyys on maalman korkein. Itsemurhatilasto on maailman korkeimpia. Onhan lottovoitto syntyä Suomeen.

Nuori poikani, joka muutti kanssani Saksasta kanssani Suomeen ja asui toista vuotta luonani Suomessa, kieltäytyi pian Suomeen muuttonsa jälkeen syömästä muoviin pakattua leipää ja pikaruokaloiden ja subien antimia. Hänestä ruoka siellä ei maistu millekään. Nuori mies!

Nyt sitten vietetään tipatonta tammikuuta. Ihan kuin vietettäisiin sepaluksen vetoketjun sulkemista.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Ei ole aikaa

Me teemme kaikki ja aina valintoja. Kun emme tee tietoista valintaa, teemme kuitenkin valinnan. Valitsemme aina sen, mikä sillä hetkellä tuntuu mielenkiintoisimmalta.

Usein saan kuulla, että ei ole soittanut kun ei ollut numeroa. Numeron saa kätevästi eniron numeropalvelusta netistä, vain yksi pieni maksu ja se yhden ainoan kerran, sen jälkeen hakupalvelu on aina käytettävissä. Tai tietenkin on niille, jotka eivät tiedä että ei ole kovinkaan järkevää heitellä rahaa ikkunoista ja ovista ulos, on puhelimen hakupalvelu. Vähän on loppujen lopuksi salaisia numeroita. Sitten on erilaisia muita hakupalveluja. Ja kaikissa puhelimissa on toiminto, että sisään tulleen numeron voi tallentaa nimellä omaan puhelimeen. Siis olisi voinut. Kun sitä numeroa ei siis ollut, ei voinut soittaa. Sille joka puhelua odotti eikä sitä tullut, tuli perille viesti että hänestä ei välitetty, hän tai asia ei ollut tärkeä.

Itse inhoan puhelimessa puhumista yli kaiken. Siksi viestitän mieluiten toisilla tavoin.

Yhtä usein saan kuulla, että ei voinut kirjoittaa kun ei ollut osoitetta. Googlaamalla saa selville yllättävän paljon. Kaikkien näiden netin olemassaolovuosien aikana ja kaikkien niiden tuhansien ihmisten kohdalla joita olen työni puolesta tai muuten tavannut tai enimmäkseen oikeammin joutunut tapaamaan, vain kaksi on keksinyt googlettaa. Välin tulee todellakin kysyttyä, missä ihmisten aivot.

Lisäksi on olemassa erilaisia menetelmiä taltioida osoitteita. Itse käytän yhä vielä ja varmaan hamaan kuolemaani asti yksinkertaista kortistoa. Paksua paperia, jota kartongiksi kutsutaan. Siis: varsin tarkoituksellisesti en käytä tietokonetta, enkä mitään sähköistä välinettä, syystä että olen kahdesti menettänyt kaikki vaivalla kerätyt osoitteet. Toisen vahingon teki ruotsalainen yhteistyökumppanini järjestelemällä kovalevyni tietämättäni uudelleen. Se tapahtui Allensbachissa; se mies teki minulle muutenkin paljon hallaa, mutta se on toinen tarina se: sellainen ihminen, joka yrittää hoitaa markkinointia, mutta ei uskalla keskustella asiakkaitten kanssa, ei juuri hyödytä mitään... Liika luottamus minun puoleltani ei ollut hyvä asia!

A7-kokoinen kortisto osoittautui tässä modernissa Suomen maassa isoksi ongelmaksi. Ihan Helsinkiin asti piti mennä ja sittenkin löydettiin vain hätäapu, eikä tuon kokoisia kortteja lainkaan, eikä muitakaan, mutta onneksi yksi työrupeama Simpeleellä kartonkitehtaassa mahdollisti omatekoiset kortit, tarkemmin niiden leikkaamiset. Kyllähän tälle "vanhanaikaiselle" menetelmälleni on naurettu täällä Suomessa monet kerrat. Kuitenkin tulipalo on vähemmän todennäköinen kuin kovalevyn rikkoontuminen... !

"Ei ole aikaa" voidaan kiteyttää muotoon "en halua". Aikaa on aina sille mikä on omasta mielestä tärkeää. Nettideittailijat ilmoittavat/valittavat usein, että ei ollut aikaa, ja jättävät vastaamatta viesteihin. Jos miehellä, joka haluaa deittailla ja sanoo olevansa yksinäinen, on aikaa lähteä hiihtämään - mikä on hyvä asia - mutta samanaikaisesti "ei ole aikaa" kirjoittaa lyhyttäkään viestiä saati tavata potentiaalisia naisystäviä, niin perille tullut viesti on selvä: ei ollut mielenkiintoa. Turha sitten on yksinäisyyttä valitella.

Palveluammateissa monet suomalaiset nimenomaan kunnostautuvat siinä, että eivät vastaa viesteihin. Jos toimitusjohtajalla tai markkinointipäälliköllä "ei ollut aikaa" vastata asiakkaan kyselyyn, viesti on sielläkin varsin selvä: firmalla ei ollut mitään mielenkiintoa palvella tätä asiakasta. Turha sitten on lamaa valitella. Kysyä sitten voi, onko pienessä firmassa tehtävät jaettu oikein. Pitääkö toimitusjohtajan ihan itse hoitaa kaikki asiat?

Seuraavaksi ryhtynen, Positiivareiden Jussi Töytärin mallin mukaan, kokoamaan listaa niistä palveluyrityksistä, jotka välittävät asiakkaista. Ensi sijassa haluan mainita tässä Jari Raivion, autokorjaamon Lauritsalasta. Seuraavaksi kalentereita valmistavan firman Time/system Finland Oy:n Vantaalta. Totta kai on muitakin - onneksi!