Mitä se viihtyminen sitten on? Kun palasin aikuisopistolle pienen paussin jälkeen, vastaanotto oli sekä opettajien että oppilaitten taholta lämmin. Kaksi ystävääni huolehtivat minusta kumpikin omalla tavallaan; eivät he edes tiedä tekevänsä mitään erityistä. Äiti muistaa sytyttää pihavalon, ettei minun tarvitse kompuroida pimeässä, kun tulen kotiin. Lämmittää saunan ja laittaa kaalilaatikkoa ja paistaa pullaa, koska tietää minun siitä pitävän. Joka aamu saan ajaa kaupunginlahden ympäri, ja nautin näkemästäni, kauniista maisemista. Saan laulaa kuorossa, johon olen tervetullut.
Ja niin edelleen. Pieniä isoja asioita. Mikä tai kuka on se, joka saa minut haluamaan takaisin Hampuriin? Olen siis oikeasti etsimässä mennyttä aikaa, kun sanon, että en viihdy.
Sitä saa mitä tilaa. Mitähän olenkaan tilannut, kysyn itseltäni. Tilasin parkkipaikan tanssiravintolan edestä. Sain sen. Tilasin prinssin. Sain ihanan illan.
NYT teen tätä, juuri nyt. Mitä huomenna tapahtuu, en tiedä. En huolestu. Teen parhaani siinä mitä teen ja sitten päästän irti, odotan mitä tapahtuu.
Se mikä on minun, pysyy luonani.
Mikä lähtee eikä palaa, ei minun ollutkaan, ei sitä kannata jäädä suremaan. Siihen elämä on liian lyhyt. Huomisella on huomisen murheet. Mikä on minun tehtäväni maailmassa? Sydän ohjaa kyllä.
Siis ei kun viihtymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti